Kun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku tuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi nuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä, jossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen kautta ryömimään.
"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!" ajatteli hän päättäväisesti ja iski nyrkillään ainoata tiiltä, joka vielä oli aukossa; — — se putosi suurella ryminällä alas.
Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin on koko tuuma mennyt myttyyn ja hän hukassa — jollei, niin on kenties tullut loppu hänen kärsimyksillensä!
Vartia oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän melun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.
Mutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla lavitsaa ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli hyvin kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja sattumalta potkaissut lavitsan kumoon.
Vahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki asetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin aukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.
Hitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis tahi muu pikkueläin katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa luisua pää edellä alas toiselle puolelle.
Hän oli arvannut oikein!
Hän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven pitivät tulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja käyttämättöminä.
Mies, jota olemme tähän saakka seuranneet, pääsi pian selville asemasta.