"Diaz!" huiskasi hän.
Mutta tämä seisoi kääntäen kasvonsa poispäin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi hän torjunut naista luotansa.
"Se on totta", puhui nainen, luoden silmänsä maahan ja seisten kuin patsas miehen edessä, joka yhä makasi polvillaan.
"En voi sallia sinun tarttua käteeni", sanoi Diaz tuskallisesti. "Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki muu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinut kadotin. Oi, paljon olen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!"
"Samoin kuin minäkin", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli peittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiselle tuolille.
"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit minua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua rakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen — eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien joukossa?"
"Jos me emme enää olisi elävien joukossa!" toisti Serena.
"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on siellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin — elämäkin. Minun täytyi paeta sieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla. Eikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä en ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä kurja kuin silloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin, ja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekijän, samoin tekisin ihan varmaan nytkin."
"Oi — älä sano niin."
"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi Jumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä ennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?"