"Oi! Onko se mahdollista!?" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan aikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulijan, "Sinäkö se olet, Jacinto?"
"Olenko kaunis yksisilmäisenä, häh?"
"Oi, voi!"
"Niin — silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät mäsäksi Ciudad Rodrigon valloituksessa."
"No — terve mieheen! Onpa toki toinen vielä jäljellä!"
"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista, siihenkin iskun."
"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle kärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. — Oi, tosiaankin ihmeellinen yhteensattumus!"
"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuiset. Kerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita. Hän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen tähden, mutta missä vaan on kahakka tai taistelu, siellä on hän heti ensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on rautainen pää!"
"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä sivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä", vastasi Jacinto, heittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.
"Mitä sanot?" kysyi kansanvaltalainen, äkkiä käyden vakavaksi.