Päätäni huimasi — aivan kuin minutkin olisi tempaissut sama pyörre, jossa räjähdys lennätti taivasta kohti ihmisiä, huoneita, tulta, tuhkaa, ruumiita, sieluja. Tästä hetkestä saakka ovat minua vaivanneet sydämenkouristukset, jotka varhemmin täi myöhemmin vievät minut hautaan.
Ajatuskykyni oli kadonnut; koko sieluni valtaa kauhu. Tässä sielun pimeydessä haamoitti vielä hetken aikaa pienen pieni toivon säde, aivan kuin päivän koi pilvien takaa: "mutta jos se ei ollutkaan heidän asuntonsa? Entä jos ei hän ollutkaan silloin kotona? Päivällä hän ei tavallisesti ollut kotosalla. Tulikello saattoi olla asetettuna siten, että se syttyi semmoiseen aikaan jolloin ei ollut ketään talossa. Auringon laskeissa sammui tämäkin toivon säde."
En ollut nähnyt mitä oli tapahtunut, mutta kumminkin tiesin.
Tästä ei voinut tulla muuta loppua.
Vaikka olisin Jumala, en olisi voinut hänelle antaa muuta neuvoa.
Hän oli puhdas sielu, heitettynä likaan, jota hän kauhistui, vainottuna kaikilta, joitten olisi pitänyt häntä suojella, saarrettuna kuin metsän otus ilman muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin inhotöitten tie. Allansa oli tehdas, missä keitettiin hornan sotkuja, joita hänen täytyi kannella kauheita tuhotöitä puuhaavien käskystä sydän kylmänä kauhusta, kasvot häpeästä tulipunaisina; tapaamatta inhimillistä sydäntä, vain koiransydämmiä, joissa ei löytynyt rakkautta, vaan pelkkiä eläimellisiä himoja! Vihdoin tapaa tämä epätoivoon joutunut olento henkilön, jonka hän luulee muita paremmaksi, joka ymmärtää hänen mielensä ja armahtaa häntä, mutta ei voi ottaa häntä omakseen. Tälle yhdelle tulee hän mielenkiihkossa tunnustaneeksi: "te ette saa tulla luokseni, sillä minä rakastan teitä!" Ja kun päänsä alla on kone, jolla saattaisi häiritä koko valtakunnan rauhan, sekä kello, jonka lyödessä on aika eritä tästä maailmasta, niin eikö näin olisi pitänyt tapahtuman? Hänen ei tarvinnut odottaa hetkeä, jolloin se mies, jonka hänen haaveksiva uskonsa kuvasi taivaan enkeliksi, maailman loasta ja saastaisuudesta pelastajaksi, esiintyi pimeyden enkelinä sanomaan: "tule kanssani samaan tuleen, menkäämme yhdessä kadotukseen!" Hän aavisti jotain ja se oli tarpeeksi; hän ymmärsi minun palanneen takaisin ja pakeni sinne, minne minä en voi seurata häntä.
Tuskin voin odottaa junan pysähtymistä Budafok'issa, riensin höyryveneellä Pestiin. Ensimmäiselle issikalle, jonka tapasin, sanoin kadun nimen, jonne tahdoin mennä.
— Sinne emme nyt pääse, sen ovat sotamiehet sulkeneet, siellä tapahtui tänään päivällä räjähdys; sammutuskunta on paraikaa siellä työssä.
— Mennään siis niin kauas kuin päästään, minä koetan sitte kahlata jalkaisin edemmäksi.
Taivas selkeni täll'aikaa; tuuli heikkeni, täysikuu kumoitti täydessä loistossaan pilvenhattaroiden keskeltä; joista yksi näytti ihmisolennolta, pitkä yöpuku yllä, toinen tämän perässä rientävältä kyttyräselkäiseltä hirviöltä, kolmas heidän väliinsä tunkeuvalta kääpiöltä.