Tämän paikkakunnan kadut, jotka eivät tiedä mitään mittausopin säännöistä, luikertavat mikä mitenkin ja muodostavat labyrintin, josta ei Teseuskaan olisi päässyt ulos Ariadnen avutta. Lahonneita ja kaatuneita aitoja, savihökkeliä, joitten köyristyneillä katoilla kasvaa paksulta sammalia; kaalimaita vipukaivo keskellä; asunnoiksi muodostettuja rautatien vaunuja, (Herra tiesi miten olivat näitä saattaneet varastaa); maanalaisia pirttejä, joitten ikkuna on maan rajalla, yhdessä ryhmässä lautoja, lautaraitoja, sikaläättiä, navetoita, jotka kaikki tukevat toinen toistaan, jotka kaikki menisivät myttyyn, jos yksikin joutuisi pois sijaltaan. Parempien huoneitten ikkunaruudut olivat paperista: yksinkertaisempien ikkunalävissä on olkituppoja. Useat pihat ovat täynnä mädänneitä puita, toisissa roukkioittain kaikista maailman ääristä koottuja vanhoja ikkunankehiä. Niissä harvoissa puissa, jotka siellä täällä kituen kasvavat, on useampi kuiva oksa kuin lehti; ja nekin tomusta ja savusta harmaita ja lakastuneita.
Katujen kivityksestä ei tietysti täällä ole puhettakaan; sen sijassa on kasvava ruoho ja olkien jätteitä, joita tuuli ajelee pitkin katuja, kunnes ne jäävät lokalätäköihin, sillä sellaisia löytyy täällä aina ja jokapaikassa. Katuojia ei löydy, vaan kaikki vesi jää kadulle. Erään jo aikoja sitte palaneen huoneen ikkunat ja portti on suljettu laudoilla ja seinän nojalla seisoo hiiltyneitä puita kohtaloansa surren. Mutta siinäkin asutaan. Eräällä toisella seinällä näkyy kulunut saksankielinen kirjoitus: "veden korkeus 1838". Tämä onkin ainoa historiallinen muistomerkki muinaisilta paremmilta ajoilta.
Vielä ovat tänne paenneet kaikenlaiset teollisuuden haarat, joitten hajua ei hienonenäisempi kaupunginosa tahdo kärsiä. Poltettujen luitten käry, saipualipeän ja karvariparkin haju, kivihiili-tervan ja salpietarin savu ja haju albumiini-tehtaista täyttävät ilman ja sopivat hyvin yhteen kynsilaukan hajun kanssa, joka kasvi melkein itsestään kasvaa puutarhojen korkeilla rikkaläjillä.
Mutta onpa siellä sekamelskassa yksi sieväkin katu. Se ei ole pitkä, mutta väärä. Säännöllisten huoneitten rivissä on yksi yksikerroksinen rakennus. Se on hyvin matala, mutta kantaa kumminkin nimeä "Hotelli", ja vieläpä lisäksi "Punaruusu".
Merkillinen on tämä ravintola. Se on koottu varastamalla. Tiilet ovat varastetut Losonczin asemahuoneen rakennusaineista; kattoa kannattavat ratakiskot, varastetut Itävallan valtionrautatieltä, kattopäreet kehruutehtaan rakennusaineista, kalkki ja santa Leopoldstadin kirkosta! huonekalut ja taloustarpeet mikä mistäkin. Kaikki on varastettu vähitellen ja kunniallisesti useasta paikasta, jott'ei ole havaittukaan, että on mitään poissa. Koko talo on näin kokoon varastettu. Helppo on aavistaa, mitä väkeä siellä asuu? Läheiset talot herättävät kai enemmän naapurien huomiota kuin muut, koska lauta-aitojen ja porttien päällä on pitkiä rautapiikkiä. Ei niitä sentään tarvitse pelätä, sillä näissä taloissa asuu panttilainaajia ja koronkiskuria, toisin sanoin ovat ne "varkaanpesiä".
Tällä kadulla on jo jonkinlaista kivilaskuakin jalankävijöille. Tosin se ei ole täydellinen; mutta alku on hyvä. Se on tiilistä ja on saattanut syntyä siten, että joku on ensin kadunkulmaan aikonut rakentaa talon ja on jo tuottanut tiiliäkin; mutta on sitte katunut ja heittänyt sikseen koko tuuman sekä jättänyt sinne tiilet, kalkin, sannan ja pötkinyt käpälämäkeen. Sitte ovat öisin ohikulkijat ottaneet mukaansa pari kolme tiiltä läjästä ja heittäneet aina askeleen päähän eteensä lokaan, ja näin on vähitellen syntynyt tarpeellisilla lomapaikoilla varustettu trottoaari.
Mutta pian loppuu tämä katu; suuri lätäkkö tulee vastaan. Siitä emme pääse ylitse rattaillamme; sillä ne jäisivät sinne. Täytyy astua alas; tästä alkaa Kuiskaaja-katu.
Viimeinen öljylamppu pilkoittaa kadun kulmassa; sitte vallitsee pilkkopimeä; etäällä kuuluu höyryveturi vihellellen ja kohisten kulkevan edestakaisin.
— Tämä on meidän katu, kuiskasi holhottini, kun autoin häntä rattailta alas.
Täällä vallitsi salpietarin haju.