Mutta täällä ei ollut mitään erinomaista löydettävää. Ylinnä oli kirjekoteloon pistettynä — oma muotokuvani; suurta kapinettilajia, päällystakki yllä.
Ensiksi sykähti sydämmeni kovasti. Sitte jouduin todelliseen raivoon. — Mahdotonta oli olla huomaamatta asian oikeata laitaa läpi karkean peitteen. Sentähden on tämä muotokuva tänne pantu ja sentähden on minulle osoitettu tämä pöytälaatikko, että löytäisin tämän ja siitä päättäisin tytön haaveksivan minusta. Tätä kuvaa ei ole tänne pannut kukaan muu kuin Haggeus herra itse. Varmaankaan ei tyttö tiedä mitään koko asiasta. Valokuvani on helppo saada käsiinsä; Ellingerin varastossa on niitä satojen muitten samanlaisten maankulkurien seurassa. Mutta jos hän on tämän sieltä ostanut, niin tietää hän varmaan myöskin oikean nimeni ja asemani. Ja kuitenkin sallisi hän minun kirjoittaa vieraan miehen nimen vekseliin, jotta minua sitte vainottaisiin, kuten Lugarto Gontrantia läpi viiden näytöksen! Voi kun suutuin tuolle kyttyräselälle! Mieleni teki lyödä hänet mäsäksi, kun hän taas tallustaa luokseni.
Hän toi kynän, minä tolpon.
Hän vilkaisi salakavalasti minuun. Ajatteli kai: joko menit satimeen? joko jouduit koreasti kiikkiin?
Käteni vapisi todellakin kastaessani kynää läkkiin.
Tipahutin aika porsaan kuvan vekselin takapuoleen, jotta siitä puuttui vaan korvat ja häntä; sillä oli neljä jalkaakin.
— Ei tee mitään, lausui ukko, ja nuoli kielellään pois läkin.
Kielsin häntä niin tekemästä, sillä se on myrkkyä.
Hän nauroi tähän. Hän oli tottunut myrkkyäkin juomaan.
Minä laskin kynän toisen kerran paperille ja päästin siitä heti isoa K:ta kirjoittaessani kaksi uutta läkkitahraa, semmoista, joissa oli jo kaikki ominaisuudet, jotka kuuluvat porsaalle. Nämät tahrat pyyhkäisin itse pois takkini hihalla.