"Tschillah, tänne!" huusi tyttö tallin ovesta.
Tätä huutoa totellen tuli hänen pieni ponynsa esille. Se oli viehättävä pieni isabella-kiplo, harja ja häntä lumen valkoinen. Ovella kumarsi hevonen hallitsijalleen ja sysäsi kaulansa hänen olkapäätänsä vasten.
"Katsokaa, tämä on yhtä viisas ja kaunis ratsu kuin teidän oli. Ette usko kuinka paljon minä tästä pidän. Se noudattaa käskyjäni ja oppii vaikka mitä. Ottakaa se korvaukseksi siitä, minkä olette kadottaneet, älkääkä vahingoittako lapsianne ja älkää joutuko epätoivoon. Menkää Jumalan nimessä!"
Ilonka jätti hevosen suitset pajazzon käteen. Tämä laskeutui polvilleen hänen eteensä.
"Neiti! Minä en tiedä mitä sanoa. Kuuleeko taivas minuakin? Onko köyhän saatanankin siunauksilla jotain arvoa? Te pelastitte minut helvetistä. Olin menossa suorinta tietä sinne. Olin epätoivossa, olin kuollut; te olette minut henkiin herättänyt, olette tehnyt minut ihmiseksi. Olen köyhä saatana, Katzenbuckel on nimeni; mutta en ole sitäkään isältäni perinyt, vaan olen saanut sen pilkkanimeksi. Olen narri ja pajazzo, matonen, jota jalkojen alla poljetaan. Kuinka minä koskaan elämässäni voisin teille palkita tämän hyvän työn? Mutta jos taivaassa on Jumala, niin tämä kurja pajazzo kuitenkin on kerran teitä palkitseva! Neiti, sallikaa minun suudella kauniita käsiänne!"
Ilonka ei kieltänyt häntä suutelemasta käsiänsä ja kastamasta niitä kyyneleillä, ja sill'aikaa kuin Pajazzo riensi syleilemään lapsiansa, pani Ilonka kätensä uskollisen pienen hevosen kaulaan ja suuteli sitä salaa otsalle. Ehk'ei kukaan sitä nähnyt.
"Marsch!" kuului ratsumestarin komento-huuto, ja nuo kuusitoista kyrassieria ratsastivat pois.
Ilonka meni takaisin huoneisin. Komediantti-joukko lähti eteenpäin. Pihalla oli äänetöntä. Aurinko oli laskemaisillaan ja pian seutu peittyi hämärään.
10 Luku.
Tappolyönti — vaan ei viimeinen.