"Armollinen herra, mekin tulemme sanomaan ajatuksemme teidän luvallanne. Minä en voi puhua kauniisti, vaan sanon juuri niinkuin ajattelen".
Bilágoschi liikutti päätänsä ikäänkuin suostumukseksi.
"Jumala on meitä masentanut maan mustaan multaan", sanoi paimen, "katso me tulemme tomuksi vielä elävinäkin. Me tunnemme ett'emme ole mitään ja ett'ei meillä ole mitään. Hyvinä päivinä olimme ylpeitä ja nurisimme siitä, ettei ollut vielä parempi. Me teimme pilkkaa isännästä, emme pitäneet huolta hänen omaisuudestaan, emmekä huolineet siitä tuliko hänelle vahinkoa. Mutta nyt olemme toisia ihmisiä. Meidän opettajina ovat olleet myöskin maan mahtavat herrat, eikä ainoastaan kaikkivaltias Jumala. Oi, minä olen syntinen työmiesraukka, murhapoltto vaivasi sieluani, mutta verrattuna niihin, joita olemme täällä nähneet kolmen päivän kuluessa, olen mielestäni kuin viaton lapsi. Minun syntini on keveä kuin höyhen, mutta niiden sentnerin painoinen. Ottakaa kymmenekset Jumalan lahjoista, sitä raamattu ei kiellä; mutta raamatussa emme ole koskaan lukeneet että, kun taivas lyö kymmenellä iskulla ihmis-raukkaa, muut ihmiset saavat antaa hänelle yhdennentoista iskun. Isäntä, me tiedämme ettei tässä talossa ole rahoja eikä tule olemaan pitkään aikaan. Mutta älköön sentähden päänne huolista alas painuko. Onnettomuudessa ihmiset oppivat toinen toistansa tuntemaan. Me olemme sopineet keskenämme ja tahdomme tämän kautta ilmoittaa, että me tulevaan kesään saakka tahdomme teitä palkatta palvella. Emme pyydä äyriäkään ennenkuin tuleva sato on korjattu. Me tyydymme kuivaan leipään niin kauan kuin sitä on, kun se on lopussa, yksi meistä menee päivätyöhön hankkimaan toisille elatusta, mutta me emme jätä toinen toistamme emmekä isäntäämme tämmöisessä hädässä. Jos isännältä viedään kaikki, niin nämä karkeat kourat ovat vielä jälellä ja ehkä nekin ovat jonkun arvoset. Älkää joutuko epätoivoon, herra! Tulee toinen vuosi ja toiset ilmat. Maa on levännyt ja ollut kesantona tänä vuonna. Tulevana vuonna satelee jyviä niin tiheään kuin rakeita, niin runsas tulee sato olemaan. Me saamme korvauksen siitä, mitä olemme kadottaneet ja kärsineet. Ja sentähden, herra, älkää epäilkö!"
Rouva Bilágoschi ei voinut kuulla tätä loppuun kallistumatta itkien miehensä tuolia vasten. Onnen kyyneleitä ne olivat, sillä ne salasivat häneltä, mitä hänen tyttärensä täytyi nähdä.
Ilonkan silmät olivat koko tämän ajan olleet hänen isänsä kasvoihin luodut. Hän näki kuinka isänsä vähitellen vaaleni, kunnes hänen kasvonsa olivat kamalasti lyijyn-väriset, ja tummat syvät silmäkuopat tekivät ne vieläkin kauheammiksi. Noista kuopista tuijottivat silmät tylsinä. Sinertävät huulet olivat erittään niinkuin sillä ihmisellä, joka näkee unta, ja rypyt otsasta hävisivät. Sitten hänen ruumiinsa vähitellen vaipui kokoon, ikäänkuin elon voima olisi siitä paennut, ja pää painui painumistaan. Kun tuo karkeakourainen palvelija viimein kehoitti häntä toivomaan ja kielsi vaipumasta epätoivoon, kävi hän yht'äkkiä voimattomaksi ja olisi pudonnut tuolilta, jos ei tytär olisi ottanut häntä syliinsä.
"Isäni kuolee!" huusi Ilonka, joka kauhistuksella ja hämmästyksellä oli katsellut tuota kamalaa muutosta hänen kasvoissaan.
Mutta Bilágoschin silmät näkivät vielä ja hänen huulensa liikkuivat, mutta hänen kätensä vapisivat voimattomina eikä hän voinut puhua selvästi, vaan änkkäsi ilman merkitystä:
Ta-ta-ta, te-te-te.
Tämä oli kaikki mitä hänen kielensä taisi lausua.
Ja tuo tuijottava katse!