"Herra Lemming, kumpiko on kalliimpi, granitiko vai marmori?" kysyi Malvina.
"Sen tietäköön hiisi!" mörisi Lemming. "Paitsi sitä ei ole sairaan ja kärsivän ihmisen erittäin hauska kuulla luetteloa siitä, mitä hautajaismenoja varten tarvitaan".
"Määrätkäämme granitia!" päätti Ferdinand Harter.
Malvina kirjoitti 2,000 guldenia. Sitten tuli muutamia pieniä lahjoja, suruharsoja, kukkia, vahakynttilöitä, valkoisia ja mustia hansikkaita, soittoniekkoja, seppeleiden sitojia, haudankaivajia y.m. kelpo väkeä, joita mainittaissa herra Lemming'in toistakin hammasta rupesi särkemään — ja viimein komea öljymaalaus, jota eräs maalari Wien'issä saapi maalata Elemér'in valokuvan mukaan; vieläkin 1,000 guldenia. Summa summarum 5,000 guldenia.
Ferdinand Harter kiitti Malvinaa hellällä katseella hänen hyvyydestänsä, mutta herra Lemming mutisi särkevien hampaittensa välistä: "viisi prosenttia".
"Minulla on vielä yksi tuuma", sanoi Harter surumielisesti. "Tahdon tehdä lahjoituksen poikani Elemér'in nimessä, korot tästä summasta ovat annettavat semmoisille nuorille miehille, jotka kovasydämiset isät jättävät satunnaiseen rahapulaan".
(Semmoinen rahasto on todellakin jo kauan ollut surkeasti tarpeellinen.)
"Tähän tarpeesen olen määrännyt 5,000 guldenia".
Herra Lemming'in särkevien hampaitten välistä kuului: "kymmenen prosenttia".
"Armollinen rouva", sanoi Harter ja nousi tuolilta, "olen teille suuresti kiitollinen teidän jalosta myötätuntoisuudestanne; sallikaa minun nyt vaan pyytää että te minun puolestani otatte toimet tehtäväksenne — minä en nyt sitä voisi. Poikaparkani on kerran nimittänyt teitä äidikseen, ja hänen eläessään olitte aina hyvä häntä kohtaan".