Näin pitkälle hän oli ehtinyt, kun kuuli askeleita takanansa. Eihän se voinut olla kukaan muu kuin hänen kirjurinsa, jolle hän juuri tahtoi näyttää oman ehdoituksensa. Ei kukaan muu olisi uskaltanut tulla sisään itseänsä ilmoittamatta. Sentähden Harter ei edes kääntänyt päätänsä, vaan jatkoi epitaphium'in kirjoittamista.
Yht'äkkiä joku taputtaa hiljaa hänen olkapäätänsä ja tuttu ääni huutaa:
"Palvelijanne, isäni! Minä en todellakaan ole uponnut mereen".
Harter pudotti lyijykynänsä paperille, josko hämmästyksestä tai ilosta, olkoon sanomatta.
Mutta junkkeri Elemér veti puolehensa tuolin ja istui aivan niinkuin vaan olisi palannut ketun-ajosta tai joltakin samantapaiselta retkeltä ja aikoi kertoa siitä. Tähän supistui molemmin puolin jälleennäkemisen ilo.
"Niin, tuommoinen tyhmä pikinuttu on onkinut minut merestä ja uudestaan antanut minut isänmaalle ja elämälle".
Ferdinand Harter oli todellakin suutuksissaan, ei sentähden ett'ei hänen poikansa maannut meren pohjassa, sillä kuka Herran nimessä voisi uskoa isällä olevan semmoinen tiikerin-sydän, vaan sentähden että hän suotta oli menettänyt 5,000 guldenia, osoittaakseen tälle hulivilille viimeistä kunnioitusta — ja sitten tämä elki elävänä astuu huoneesen ilmoittamaan ett'ei hänellä voi olla kunnia olla kuollut!
Turhemmalla tavalla ei voisi viskata rahoja ulos ikkunasta. Ja nyt tulee isä päälliseksi pilkan alaiseksi! Harmillisinta on kuitenkin että junkkeri Elemér on sanova: "Isäni, nuo kustannukset saat kirjoittaa omaan tiliisi, minä en ole käskenyt sinua suremaan minua niin kalliisti".
Ei ole helppo tietää mitä on sanottava tämmöisessä tilaisuudessa. Mutta pian ollaan tunteellisia taas ja annetaan kättä kotiin palaavalle.
"Minä sanon sinua tervetulleeksi kotia, poikani! Minua ilahuttaa nähdä sinua hengissä. Luulimme sinun hukkuneen".