"Se ei enää kelpaa, itsensä täytyy työskennellä ja lukea".
"Mutta tuota kokoelmaa miljoneja pykäleitä, jota sanotaan la'iksi, sitä minä en voi sulattaa. Asian-ajajaa minusta ei tule, sillä minä en rakasta oikeuden-käyntiä. Tuomariksi en sovi, sillä minä pitäisin aina velan-alaisen puolta ja tuomitsisin velkojat. Hovikansliassa minua ei voitaisi käyttää, sillä minä juttelisin kaikki salaisuudet kahviloissa. Lähettiläskuntaan en tohtisi ruveta, sillä silloin joutuisin taas ulkomaille, missä on huonoja esimerkkejä nähtävinä. Lainopillisiin ja valtiollisiin toimiin minulla ei ole taipumusta. Kirjurina ei minua kärsittäisi, sinä tunnet käsi-alani; joka sillä tavalla kirjoittaa, hän kelpaa ehkä hänen ylhäisyydeksensä, vaan ei muuksi".
"Valitse sitten toinen elämän ura".
"On tosiaan valitsemisen varaa. Insinöri-toimista ymmärrän juuri niin paljon ja sen verran kuin opettajani kallooni tulppasi, nimittäin Pythagoraan lauseen. Lääkärinä minua voitaisiin käyttää ainoastaan siinä maassa, missä väkiluku on niin suureksi karttunut, että viisas hallitus on päättänyt jälleen saattaa tasapainoon sadon ja sen kuluttajat. Pappi voisi minusta tulla, katolilainen kun olen, niin olisin perheeni viimeinen uskonheitturi. Suoraan sanoen, minun tekisi enimmin mieli ruveta kauppiaaksi. Suuria herroja kauppiaat ovat ulkomailla, hattu päästä pois vaan niiden edessä! Kauppias siellä on paljoa mahtavampi eläin kuin kuvernöri täällä. Ja mitä elämää viettävät! Jokainen tekee työtä itsekseen. — Ei siellä ole presidenttejä eikä kuvernörejä, joidenka suosiosta kauppias riippuu, ei vaalin-johtajia eikä vaalikokouksia, joidenka ääniä hänen täytyy hankkia, hän ei suosittele ketään eikä kiitä ketään, maksaa vaan, siinä kaikki. Hänestä on yhdentekevä onko maassa tasavalta vaiko provisoriumi, vallitsevatko punaset vaiko valkoiset, hän on aina virassaan eikä hänen tarvitse heittää pois leipäänsä isänmaanrakkaudesta eikä ottaa sitä muilta — isänmaanrakkaudesta. Kauppiaaksi tahtoisin ruveta jos ei tuo kirottu seikka olisi, että rahat aina polttavat taskussani. Paitsi sitä kunniarikas perhe Harter ei koskaan sallisi, että heidän ainoa laillinen perillisensä seisoisi kauppapöydän takana ja mittaisi silkki- ja moaree-kangasta entisille tanssijattarilleen tai selittäisi vanhoille tovereille paljonko naula maksaa tuota tai tätä juustolajia. Kaikkein Harterein ruumiit kääntyisivät haudoissaan semmoisesta julki-häpeästä".
"Silloin sanon sulle jotain", lausui Ferdinand Harter, nousi ja kävi poikansa luo —; "rupee sotilaaksi ja kuukauden kuluttua olet upseri".
Elemér purskahti nauruun. "Ars brevis, vita longa! On kai kenraleja, jotka kuukaudessa ovat oppineet sen konstin, josta ovat eläneet 80 vuotta. Minä en puhu mielipiteistäni. Tahdon vaan huomauttaa että kuollut pääoma on parempi kuin velka. Mutta nuori herra armeijassa vaatii suuria korkoja, s.o. hän menettää hyvästi isä-ukon rahoja".
"Mutta miksi sitten aiot ruveta?" huusi tuo suuri mies pojalleen.
Elemér kallisti päätänsä toiselle puolelle ja pisti kädet syviin tyhjiin taskuihinsa, sanoen:
"Miksikö? En miksikään".
"Etkö miksikään!"