Malvina huudahti ja piti tuolin selästä kiinni, jott'ei kaatuisi.
Hetken kuluttua ovi lensi selälleen ja kuolleeksi luultu poika astui sisään.
Täällä ei häntä vastaanotettu niinkuin isän katon alla.
Malvina juoksi ilohuudolla häntä vastaan ja sulki hänet rajusti iloiten sylihinsä. Hän suuteli nuorukaisen päätä, kasvoja, silmiä; itki ja nauroi vuorottain, kallistaen päätänsä hänen olkapäätänsä vasten! Ne eivät olleet sanoja, inhimillisiä ääniä, joita Malvina puhui hänelle; se oli riemulaulua linnun, joka poikasensa löytää.
Herra Lemming, puoliso, ja herra Andjaldy, kirjuri, katselivat toinen toistansa kummastellen. Molemmat näyttivät etsivän syytä, jonka nojalla sopii näin vastaanottaa haaksirikkoa kärsinyttä poikaa.
Elemér salli itseänsä suudella ja syleillä, ja kun se oli päättynyt, purskahti hän nauruun.
"Niin, täällä olen nyt taas, emintimäni!"
"Yhdeksänkymmentä prosenttia", mutisi Lemming itsekseen, silittäen leukaansa. Hänen huulillansa oli melkein kysymys: "kuinka uskalsitte olla kuolematta?"
"Paha, ilkeä poika!" huusi Malvina, pyyhkien pois kyyneleet batisti-nenäliinallaan. "Tuolla tavalta saattaa meidät epätoivoon! Näettekö tämän mustan puvun? Te olette pukeneet minut tähän pukuun. Ja kuinka itkinkään teidän requiem'issä".
"Minunko requiem'issä?"