Vaan — anteeksi! Nyt vasta huomaan ottaneeni mainitut sanat erään vaseinpuolueen jäsenen puheesta. Olkaamme tasapuoliset! Mitenkä asiaa toiselta puolelta katsottiin? Kuulkaamme tyynimielisten isänmaan-ystävien mielipiteitä! Yksi heistä puhui seuraavalla tavalla:
"En tahdo puhua kaikesta vääryydestä, jota tapahtui vuonna 1863. Se oli epäilemättä suuri. Johto ei ollut tarkoituksen mukainen; ja ihmiset, jotka varastavat leivän nälkäisiltä lähimmäisiltä, ovat pahempia kuin varkaat, he ovat pyhän-saastuttajat. Luja vakuutukseni on, että hallitsija, varoitettuna tämmöisestä entisyydestä, on valitseva välikappaleita, jotka eivät puutu mokomiin ilkitöihin. Jos semmoisia löytyisi, jotka mokomiin rupeisivat, niin toivon ja odotan minä hallitsijan oikeudentunnolta, ett'ei heidän sallita käydä vapaina. Valtiopäivät heidät tuomitsevat, ja jos heidän omatuntonsa on niin tylsistynyt, ett'ei tämä heistä ole rangaistusta, ett'ei se heitä koske, — niin kansan kirous heitä kohdatkoon!!!"
Joka näin puhui, hän ei ollut levoton hätäkello, ei ajattelematon nuori puhuja, eikä haaveksiva runoilija — hänen nimensä oli Franz von Deák.
Bilágoschinkin luona ruokittiin neljä henkeä joka päivä. Moni pääkaupungissa, jonka nimi ei löydy sanomalehdistä, toi kotiinsa nälkäisiä ihmisiä katuloilta, jaellen niille omia pieniä tulojansa.
Böschke oli saanut käskyn aina ottaa mukaansa neljä köyhää palatessaan torilta, ja näiden kanssa perhe jakoi leipäänsä. Hän teki sen suurella ilolla. Ennemmin hän tinki muutamia kreuzeriä muonakauppiaalta ja laski tahallansa väärin, kun vaan sai antaa vähän noille nälkäisille. Hiukan itsekkäisyyttä oli laillansa tässä hyväntahtoisuudessa. Hänen päässänsä pyöri nimittäin aina se ajatus, että hänen lihava Marczi poikansa näinä kurjuuden aikoina ei suinkaan ollut muita onnellisempi, vaan että hänen pyöreät enkelin-poskensa epäilemättä olivat painuneet nälästä. Aatteleppas, jos hän sattumalta kohtaisi oman Marczinsa noiden ryysyisten kerjäläisten joukossa, jotka peittivät Tonavan rantoja, ja tuupaten häntä kylkeen sanoisi "no, laiha mies, tule nyt kotia ja syö vatsasi täyteen".
Hän etsi Marczia joka päivä, vaan tämä ei ollut löydettävissä, vaikka kaikki maan kerjäläiset pääkaupunkiin virtana kiiruhtivat.
"On aivan mahdotointa, että Marczi on vaeltamalla halki valtakunnan kerjäläis-sauva kädessä ja pussi selässä. Hän, joka oli niin laiska ja hidas silloinkin, kun sai istua vellissä kyynyspäihin asti, ei suinkaan hän nyt voi muuta kuin kerjuusen ryhtyä, kun työstä ei saada juuri mitään".
Täällä Pesth'issä hänestä voisi jotakin tehdä. Hänestä voisi tulla vedenvetäjätär. Se on hyvin vakava asema yhteiskunnassa eikä riipu muodin vaihtelevaisuudesta. Aasi, kuusi ämpäriä ja rattaat ovat pian hankitut. Näin Böschke uneksi käydessään torilla. Mutta hän ei voinut löytää Marczia kerjäläisten parista.
Eräänä kauniina aamuna, kun hän palajaa kotiin, kenenkä näkeekään istuvan penkillä? Juuri tuon kauan etsityn Marczin ja vanhan veitikan Mihalyn? Mutta ystävämme Marczi oli kaikkea muuta kuin ryysyisen ja nälkäisen näköinen. Hänellä oli jokseenkin siisti uusi puku. Böschke huudahti ilosta heitä nähdessään. Marczi sai aika kolauksen selkäänsä hänen nyrkistänsä.
"Jumalan rauhaa! Mikä teidät tänne on tuonut?"