18 Luku.
Kilpailijat.
Nyt on jo monta aikaa siitä kuin olimme tuossa yksinäisessä talossa suden solassa; ehkä se jo on unohtunut. Asuneeko siellä nytkin ne samat onnelliset kuin ennenkin?
Tukehduttavan kuumana kesäpäivänä syntyi hirveä ukkosen ilma. Sade virtasi alas miljonin sätein, muodostaen ikäänkuin kieliä ilma-kanteleessa, jota salama soitti. Vuorisolaan syöksi keltaisia, limaisia sadepuroja alas. Työmiehet olivat paenneet pelloilta ja linnut kätkeyneet pesiinsä. Salama iski usein maahan, ja sitä seurasi jyrisevät ukkosen pamaukset sekä vielä rankempi sade.
Tässä raju-ilmassa ratsastaa eräs nainen vuorisolaa ylöspäin.
Sade lyö vasten hänen kasvojansa, hevonen luikahtaa vaarallisen liukkaalla savipolulla ja sen oli taisteleminen alassyöksevien vuoripurojen kanssa. Ratsastajan kasvot hohtavat. Kun tie käy ruohostojen yli, jouduttaa hän hevostansa; silloin tällöin nostaa hän kättänsä salaman liekkiä vastaan, ikäänkuin sillä tavoin voisi suojella itseänsä.
Jo näkyy tuo pieni talo. Kun on jälleen ruohikolle joutunut, karauttaa hän hevosen täyteen laukkaan, huolimatta salamasta, joka ajaa hevosta ja ratsastajaa takaa; ja kun oli päässyt pihalle hyppää hän nopeasti satulasta ja rientää taloon.
Säikähtäneenä talon asukas juoksee häntä vastaan.
"Jumalan nimessä! Tuletko? — sellaisella ilmalla?"
"Rakkauteni — — — ei tiedä huonoista ilmoista", vastasi nainen ja lensi lemmittynsä luo.