Niin kului viikkoja, kului kuukausia ja Lemming oli yhä vielä siinä suuressa parannuslaitoksessa, jossa kunniaan isketyt haavat parannetaan. Ja parannuskeinot olivat kovia. Kun yksi haava oli umpeen saatu, heti huomattiin toisessa paikassa uusi, ja uutta plaasteria tarvittiin taas. Nuo plaasterit olivat kirotun kalliita! Jospa niitä vaan saisi!
Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin terveenä uloskirjoitettiin tuosta kunnian-sairashuoneesta, terveeksi saatettuna ihmisenä, jossa ei enää mitään vammoja huomattu. Niistä on hän aivan vapaa. Syytökset olivat perättömät. Herra Lemming vapautettu. Oikeat syylliset ovat karanneet Galitsian maahan; siellä unkarilainen tuomari tietysti ei voi vetää heitä oikeuteen, sillä siellä hallitsee toinen Itävallan maaherra; hänellä on muita asioita hoidettavina, ja koko valtakunnan ministeriöllä on muuta ajattelemista.
Föhnwald muutettiin erääsen Ulanirykmenttiin Wien'iin.
Siis oli kaikki taas järjestyksessä.
Yleisö sai ajatella mitä tahtoi; sanomalehdissä ei ainakaan puhuttu mitään kaitselmuksen sallimatta.
Palattuansa kotiin kävi Lemming kaikkein ensimmäiseksi Harter'in luona.
Lemming kiitti häntä siitä palveluksesta, kun Harter oli hänet vapauttanut tuosta suuresta rotanloukusta.
"Minä en ole sitä ilmaiseksi tehnyt", sanoi Harter.
"Minä tiedän sen! Te tahdotte saada rouvani takaisin. Rouvani on sen jo ilmoittanut minulle".
Harter ei voinut salata iloansa.