Että nuoren naisen ja tuon poikamaisen nuorukaisen väli on erinomaisen tuttava huomaa kohta ja kuunnellessa heidän keskusteluaan ymmärrämme helposti syyn siihen.
Tuolla alhaalla salissa puhuu joku juhlallisella äänellä — ääni on sangen kaunis, vaan me emme kuule mitään hänen sanoistaan ylhäiseltä sijaltamme.
Tuo ihana nainen olisi mielellään kuunnellut puhujaa ja antaa sentähden ehtimiseen viuhkallaan viittauksia nuorukaiselle, joka lörpöttelee hänen selkänsä takana, olla häntä häiritsemättä, vaan tämä ei siitä huoli.
"Älkää yhtä mittaa lörpötelkö — jos saan pyytää; antakaa mun kuunnella. Vaan ainoastaan tuhmuuksia siellä puhutaankin".
(Tämä oli jotensakin tuttavasti puhuttu.)
"Ken? Hänkö siellä alhaalla?"
Veitikkamaisella harmilla napsahutti nainen hänen osoittamaa etusormeansa perlemo-viuhkallaan.
"Pah! Jos tahdot sitä lukea, niin minä papalta varastan koko puheen, niinkuin se on kirjoitettu paperille; silloin saat nekin paikat kaupan päälle, jotka hän siellä täällä on pois pyyhkinyt".
(Hän sinutteli naista, mutta tämä ei sinutellut häntä.)
"Menkää — jättäkää minut rauhaan. Kauniimmat paikat menevät minulta hukkaan".