Ulkomaille lähteneet siirtolaiset vuodelta 1849 ja pääkirjoitusten tekijät ulkomaan sanomissa vaativat apurahojansa, joiden lähteet aikoja sitten ovat kuivuneet Harter'illa.
"Kummallisia! Eikö tästä ikinä loppua tule?"
"Noo, teille se maksaa sanasen vaan, ja tuo on kaikki lopussa".
Hänen ei tarvinnut muuta kuin muuttaa yks'ainoa sana arvonimessään, niin tämmöiset kirjeet lakkaisivat tulemasta.
"Ja vielä muutakin. Joukko rätinkejä".
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee kenties muistella? Vanhoja suku-rätinkejä".
Nämä ovat oikeastaan muistoja eronneesta armollisesta rouvasta; rehelliset silkki- ja muoti-kauppiaat eivät ole säästäneet vaivaa säilyttäessään tämmöisiä papereita vetääksensä ne esille pitkän ajan perästä ja lähettääksensä ne eroitetulle miehelle. Tavallinen ihminen olisi kai, saadessansa tämmöisiä muistoja, päästänyt suustansa "tuhat tulimmaista" tai kysynyt kaikilta "pommeilta ja kranateilta" eivätkö tahtoneet iskeä alas velkojiin, jotka työntävät puolison rätingit ihmisen niskoille sitten kun tämä puoliso jo aikoja on ollut toisen miehen omana; mutta sen sijaan kysyi Ferdinand Harter ainoastaan:
"Suuriko summa on?"
"Se on parin tuhannen guldenin suuruinen".
"Onko meidän kassassa rahoja?"