Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät

by Mrs. J. B. Webb

"Emme teitä pelkää, Klaudia", sanoi tämä innokas juutalaisimpi ja hänen mustat säihkyvät silmänsä säkenöitsivät tätä sanoessaan, "kauniin, pyhän kaupunkimme ei milloinkaan pidä joutuman niiden villien, julmien epäjumalan palvelijoiden käsiin. Suo anteeksi, Klaudia; vaikka he ovat sinun maanmiehiäsi ja sinä olet kasvatettu heidän jumalattomassa opissansa, sanon kuitenkin sisällisen vakuutukseni ja se on, että meidän isäimme Jumala on puolustava meitä näitä pakanoita vastaan, eikä salli niiden, jotka häntä eivät tunne, hänen pyhää temppeliänsä uudestaan tärvätä ja häväistä… Niin", pitkitti hän, "kohta on Hän, meidän hartaasti odotettumme, ilmestyvä kunniassa ja loistoisuudessa pelastamaan lapsiansa sortajilta. Silloin pölkkyjä ja kiviä rukoileva kansa ajetaan pois ja hänen omat valitut lapsensa ijäisesti koroitetaan."

Naomin tavallisesti kelmeät kasvot kirkastuivat ja hieman punastuivat puhuessaan näitä innostuksensa tunteita, samalla kun hän katseli yhä synkistyvää taivasta sellaisella tunnon ilmauksella, kuin olisi hän juuri sillä hetkellä odottanut saavansa nähdä Messian tulevan pilvissä. Juuri usko tällä ajalla kohta tapahtuvasta Messian pikaisesta ilmestymisestä oli sekä yleinen että lujasti juurtunut juutalaisissa, ja selvä on, että tämä luja luulo myös suuresti kiihoitti heitä kapinaan ja itsepintaiseen vastustukseen romalaisia vastaan.

Klaudia tunsi itsensä syvästi liikutetuksi ystävänsä kiihkoisesta tulisuudesta, mutta piti kuitenkin hänen toivojansa paljaina haaveksimisina ja hetkisen kuluttua vastasi hän:

"Sinun villi-uskosi sokaisee ja pettää sinun ja sinä sen ohessa unhoitat hetken vaaran. Sen sijaan kun heittäyt tuollaiseen mitättömään haaveksimiseen, olisi kaikin voimin koettaminen isääsi, kun vielä aikaa on, jättämään tämä kaupunki ja rukoilemaan Vespasianon laupeutta. Sadok'ia pitävät viisautensa, vilpittömyytensä ja rohkeutensa tähden suuressa arvossa sekä sinun oma kansasi että romalaiset; jos saisi hänen ottamaan niin viisaan askeleen ja kehoittamaan maalaisiansa samaan, seuraisi varmaan hänen erimerkkiänsä moni, ja ajattelepas, Naomi, kuinka paljon sen kautta verenvuodatusta ja kurjuutta poistettaisiin. Jos olisit nähnyt niin paljon sodan kauheuksia ja vaaroja kuin minä, niin luulenpa, että myös sinunkin rohkeutesi episi saattaa sellaista onnettomuutta rakastetulle kaupungillesi. Sodan kaikkien kurjuuksien näkeminen myös varsinaisesti joudutti äitinikin kuulemaa. Jos jumalat olisivat hänen ja minun suoneet silloin jäädä Jerusalemiin, kun isäni kutsuttiin sotajoukkoon, ei minun nyt vielä tarvitsisi itkeä hänen kuolematansa; mutta se oli hänen kohtalonsa ja minun oli taipuminen."

Kyyneleet virtana valuivat Klaudian kauniista silmistä, kun hän puhui rakkaasta äidistänsä ja turhaan haki hän rauhaa kylmistä filosofisen opinmietelmistä, mikä oli kaikki, mitä pakanallinen uskonnon järjestys tarjosi hänen lohdutukseksensa. Naomi koetti nyt, kuin usein ennenkin, hänen tummassa sielussansa herättää uskoa kaikkivaltiaasen Jumalaan, jonka valvonnalla kaikki hallitaan ja johdetaan, mutta hänen ystävänsä oli niin perinpohjaisesti vakaantunut oman uskontonsa totuudesta, että ei ollut niin helppoa saada häntä siinä horjumaan tahi houkutelluksi kuuntelemaan halveksittua juutalaisoppia. Hän vaan alkoi taas puhua sodasta ja, huolimatta Naomin närkästyneestä vastauksesta, väitti hän olevan tarpeellista antautua romalaisen vastustamattoman ylivallan alaiseksi.

"Klaudia", sanoi Naomi viimein, samalla nousten ylös ja ojentaen kätensä kohden kaupungin korkeita valleja ja torneja, jotka nyt olivat peittyneet myöhäisen illan varjoihin, "minä tahdon kymmenen tuhatta kertaa enemmin hukkua noiden pyhien muurien alle, jos Jehovan tahto niin on, että ne taas syöstään maahan, kuin elää ja nähdä kansani vielä kerran romalaisten voittamana. Me olemme kerran jalolla kunnialla heittäneet päältämme heidän ikeensä ja, niin kauan kuin vielä hengitämme, emme koskaan taukoa vastustamasta heidän sortoansa ja puolustamasta vapauttamme. Kummastelet innostustani, niinkuin sitä nimität, mutta ole varma, että sama ajatus lämmittää jokaista Israelin poikaa ja tytärtä, ja kun legionanne rynnistävät noita muuria vastaan, joita on mahdotoin valloittaa, on vastaanottomme todistava isäimme luonnon vielä Jerusaleminsa elävän".

"Sallikoon Jumalat meidän näkemästä taistelua," sanoi Klaudia väristyksellä ja nousi samansa saattamaan ystäväänsä kotio; "minä katuisin silloin pyyntöäni, kun pyysin isäni lähettämään minun tänne eikä Caesareaan. Sydämeni veti minun luoksesi tänne, Naomi, ja minä tiesin täällä löytäväni osanottavaisuutta suruuni. Isäni syvällinen kunnioitus Sadok'ia kohtaan ja äitisi kutsumuskirjeet tekivät myös päätöksen. Silloin myös ei ollut ajatustakaan sodan pitkittämisestä tahi muuttamisesta Galileasta Judeaan. Jos Vespasiano antaa joukkonsa rynnätä Jerusalemia vastaan — jommoiselle isäni viimeinen kirje vivahtaa — isäni luonnollisesti tahtoo minun muuttamaan ystäväinsä luokse Caesareaan, josta minä helposti pääsen Romaan, missä veljeni Marcello vielä oleksii setämme Sulpition luona. Kaikista Marcellon kirjeistä olen saanut vilkkaita kertomuksia pääkaupungin komeudesta ja loistoisuudesta. Sieltä muuttaessamme Judeaan olimme molemmat niin pienet, kuten tiedät, ettemme muista Roman näköä. Viimeksi kirjoitti Marcello knhta saavansa paikan keisarillisessa joukossa ja silloin varmaankin hän lähetetään tänne, jos sota pitkittyy. Hupaistahan on saada nähdä rakkaan hyvän veljensä; etköhän sinäkin, Naomi tervehtisi häntä tervetulleena? Olitte aina niin hyvät ystävät, kun hän oli täällä ja kaikissa kirjeissään kyselee hän sinua ja lähettää sydämellisiä terveisiä sinulle. Mutta ah, minä unhoitan, että hän tänne tultuansa on vihollinen ja julma sota on eroittava nekin, jotka lapsuudesta ovat rakastaneet toisiansa kuin veli ja sisar."

Molemmat naiset olivat nyt tulleet Sadok'in asunnolle ja Naomi oli iloinen, että täten pääsi vastaamasta kysymykseen, joka koski häneen enemmän kuin olisi tahtonutkaan ja ett'ei Klaudia sitä älyäisi. Sadanpäämies Rufo oli monta vuotta ollut palkkasoturina Jerusalemin karnisoonissa ja molemmin puoleinen yhdistys sekä toimensa luonteen kunnioittaminen oli synnyttänyt todellisen ystävyyden hänen ja Naomin isän, Sadok'in, välillä; vaikka viimeksi mainittu oli pappi ja erittäin isäinsä uskoon kiintynyt, huomasi hän kuitenkin romalaisen sotilaan jalat omaisuudet. Heidän perheensä pitivät ahkeraa kanssakäymistä keskenänsä ja heidän lapsensa kasvoivat yhdessä. Naomi ja Klaudia pitivät toisiaan kuin sisarina ja Marcello oli heidän ainainen seuraajansa ja suojelijansa, kun he kulkivat ulkona kaupungin ympäristössä. Vanhemmat kyllä huomasivat Naomin ja Marcellon taipumukset toisiinsa ja heillä ei ollut mitään sitä vastaan, kun sekä Naomi että Marcello vielä olivat lapsia. Mutta sen mukaan kun he kasvoivat, suretti se Sadok'ia ja hänen rakasta vaimoansa Salometa, joille oli mahdotonta ajatella tyttärensä naimiseen meneminen epäjumalan palvelijan kanssa. Sellaista ajatusta ei myöskään Naomilla ollut, joka koko nuoren sielunsa tulisella innolla rukoili isäinsä jumalaa. Monesti oli hän koettanut kääntääkin nuoria leikkikumppaniansa, mutta ainoa mitä hän voi vaikuttaa, supistui siihen, että myönsivät Jehovalle, Israelin Jumalalle, jumalallisuuden arvon. Siinä tapauksessa olisi Naomi ennen valinnut kuoleman kuin mennyt yhteyteen pakanan kanssa, ja hän koetti vakuuttaa itsellensä, että taipumuksensa Marcelloa kohtaan oli vaan ystävyyden tunne.

Mutta kun Rufo perheinensä kutsuttiin Jerusalemista ja Marcello lähetettiin Romaan saamaan täydellisempää sotilaskasvatusta, havaitsi Naomi sydämensä tyhjyydestä, että maallinen onnensa sangen paljon riippui Marcellosta, ja hän päätti lujasti tukehduttaa rinnassansa jokaisen ajatuksen, mikä koski Marcelloa. Siihen aikaan kun kertomuksemme alkaa, oli Marcello jo ollut pois kaksi vuotta, ja Naomin kiitosta ansaitseva ponnisteleminen oli niin onnistunut, että hän oli mielessänsä voittanut tasapainon ja saattoi eloisuudella ja innolla toimittaa tehtäviänsä. Hänellä oli luja luonto ja selvä ymmärrys, jotka antoivat hänelle voimaa hallita tunteitansa, ja myöskin äitinsä, joka oli hänen uskottunsa niin surussa kuin ilossakin, luuli hänen jo tykkänään unhoittaneen tuon nuoren romalaisen.

Klaudian takaisin tuleminen Jerusalemiin Sadok'in huoneesen turvaan, kun äitinsä kuoleminen teki mahdottomaksi oleskelemisen leirissä Rufon luona, oli ilon lähde Naomille, mutta myös senkautta heräsi monta haihtumaisillaan olevaa muistoa. Monesti hän mielihyvällä kuunteli Klaudian kertomuksia veljestänsä, ja ystävällisiä tervehdyksiä häneltä, mutta koskaan ei hän puhunut hänestä muuna kuin lapsuuden ystävänä, jota varmaan ei hän enää milloinkaan saisi nähdä.