Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät

by Mrs. J. B. Webb

Niin pian kun romalaiset kotkat olivat sioitetut ensimäiselle muurille ja romalaiset ottaneet koko aution kaupunginosan valtaansa, antoi Tito käskyn ryntäämiseen toista muuria vastaan. Sekä Johan että Simon torjuivat ensimäisen rynnistyksen suurella urhollisuudella ja rohkea uloshyökkäys tehtiin; mutta romalaiset eivät sallineet itseänsä niin helposti karkoittaa, vaan pitivät sen aseman, jonka olivat ottaneet. Heidän pääryntäyksensä johdettiin toisen muurin keskinäistä tornia vastaan ja tänne tuotiin peljätty Nikekin. Simon oli uskonut tämän tornin puolustuksen Javanille ja asettanut valitun vartiajoukon hänen johtonsa alle. Mutta romalaisten jousimiehet korkeissa liikkuvissa torneissaan olivat tehneet suurta miestuhoa piiritettyjen joukossa ja pian ei Javanilla ollut enemmän kuin kymmenen miestä jäljellä koko joukostansa. Hän halveksi pakoa ja turvasi erääsen sotasukkeluuteen, josta hän toivoi saavansa hiukan etua. Hän käski miestensä kyyristymään maahan ja peittämään itseänsä vihollisen silmiltä niin paljon kuin mahdollista; itse astui hän esiin rintavarustukselle, otti rukoilevaisen asennon ja huusi korkealla äänellä Titoa. Romalainen sotapäällikkö, joka kuuli hänen äänensä antoi heti käskyn taistelun lakkauttamisesta ja kuulusteli Javanilta, mitä hän tahtoisi. Viekas juutalainen vastasi vilpittömän aikomuksensa olevan antautua ehdottomasti Titolle, ja että hän oli koettanut kehoittaa miehiänsäkin siihen. Samassa tulivatkin hänen kymmenen miestänsä juosten esiin ja viisi heistä menivät mukiin Javanin kanssa, kun toiset viisi selittivät ennen tahtovansa kuolla, kuin joutua romalaisien orjiksi. Sanasodasta syntyi käsikahakka ja juutalaiset näyttivät olevan taistelussa tornin ylätasangolla, jolloin ne mitkä eivät tahtoneet antautua vangiksi romalaisille yht'aikaa juoksivat esille rintavarustuksen luo, työnsivät väkipuukon rintaansa ja kaatuivat kuolleina maahan. Nyt ei enää ollut epäilemistä juutalaisten vilpittömyydestä, ja Tito käski Josephoa menemään tornin luo puhumaan jälellä olevien kanssa. Mutta Josepho, joka tunsi kansalaistensa petollisuuden, ei mennyt ja hänen sijastansa astui sinne muuan karkulainen Aeneas seurattuna muutamilta sotamiehiltä. Mutta kun he olivat aivan tornin juurella, viskasi Javani ales suuren kiven, joka pahasti haavoitti yhtä sotamiestä. Nyt ymmärsi Tito että kaikki olikin viekkautta ja suuttuneena käski hän taaskin heti alkaa taistelua. Javani antoi silloin sytyttää tornin tuleen, ja kun se parhaallansa paloi syöksi hän ja hänen miehensä liekin keskelle, niin että romalaiset luulivat heidän urhollisesti uhranneen henkensä. Mutta tämäkin oli viekkautta, sillä erään salaisen tien kautta, joka maan alatse vei kaupungin sisään, pelastivat he kaikki itsensä ja kehuivat sitten, että he niin kauvan olivat vastustelleet vihollista ja lopuksi pettäneet hänet.

Viidentenä päivänä sen jälkeen, kun Tito oli saanut valtaansa ulkopuoleisimman muurin, joutui toinenkin hänen haltuunsa, ja juutalaisten oli tästä peräytyminen. Joukko romalaista sotaväkeä tunki valloitettuun osaan kaupunkia, jossa parhaastansa asui käsityöläisiä ja jossa ahtaat kadut kävivät ristiin rastiin päättyen muuriin. Toivoen voittavansa asujamet puolellensa, oli Tito antanut käskyn ettei yhtään huonetta saisi sytyttää tuleen eikä ketään aseetointa loukata. Asujamet luulivat tätä heikkouden merkiksi ja karkasivat romalaisten kimppuun, kun nämät kulkivat ohi, heittäen katoilta heidän päällensä keihäitä ja nuolia ja hyökkäsivät siellä täällä poikkikaduilta heidän niskaansa. Joll'ei Tito tyyneydellä ja maltilla olisi vienyt väkeänsä takasin, olisi heidän häviönsä tullut suunnattomaksi; nyt onnistui hänelle pelastaa väkensä, mutta muurin, joka niin suurella mieshukalla äsken oli valloitettu, menettivät romalaiset jälleen.

Tämä menestys herätti taaskin rohkeutta ja toivoa piiritetyissä, jotka nyt varmaan luulivat ett'ei romalaiset koskaan tulisi saamaan varmaa jalan siaa kaupungissa. Mutta he tykkänänsä unhottivat toisen vihollisen, mikä askel askeleelta läheni heitä ja jota ei voitu karkoittaa, nimittäin nälän. Tähän saakka olivat villityt sotamiehet eläneet yltäkylläisyydessä siitä, mitä kansalta olivat rosvonneet ja ryöstäneet, mutta heidän kokoamat varansa alkoivat vähetä ja ryöstetyillä oli jo hätä suuri. Toisen muurin vartiaväestö kesti vielä neljä päivää, mutta koska se ei voinut saada tarpeellista apua ja tuli romalalsilta kovin ahdistetuksi, vetäysi se takaperin ja romalaiset ottivat sen jälkeen muurin valtaansa, jonka Tito osaksi antoi repiä ales.

Vielä oli romalaisten valloitettava Antonia-linna ja temppeli, sekä linnoitukset Sionilla ja Davidin kaupungissa, ja vartiaväki näissä paikoissa pitkitti kovapintaisesti niiden puolustamista. Antaaksensa piiritetyille hiukan mietintöaikaa ja myöskin vaikuttaaksensa heidän mieliinsä piti Tito neljänä päivänä kaikkein joukkojensa katselmusta niin lähellä kaupunkia, että asujamet varsin hyvin voivat nähdä joukkojen liikenneet. Kaikki sellaiset paikat, mitkä tarjosivat avaramman näköalan liikennekentän yli, olivat täynnä kaupungin asujamija, jotka hämmästyivät romalaisen sotajoukon voimakkuudesta ja komeasta asusta. Mutta ei kukaan tahtonut, eikä uskaltanut puhua kaupungin antaumisesta, ja kun Tito huomasi kokeensa turhaksi, käski hän taaskin alkamaan piiritystä. Hänen ensimäinen toimensa oli korkeiden maavallien rakentaminen Antonia-linnan vastapäätä kun myöskin sitä kolmannen muurin osaa vastaan, jota Simon puolusti. Juutalaiset olivat nyt oppineet paremmalla taidolla käyttämään heittokoneitansa ja tekivät romalaisille sangen suuria häiriöitä sillä aikaa, kun ne olivat valmistavien piiritystöiden puuhassa. Mutta alakuloisuus oli kansassa suuri, ja monet olivat alkaneet kallistaa korvansa niille varoituksille, joita Tito heille oli antanut. Sitä ankarammin leimahti selotein viha ja raivo, koska huomasivat, minkä vaikutuksen nämät kehoitukset antautumaan moneen oli tehnyt. Heidän kostonhimonsa ei tiennyt mikään rajoja, ja hirmuisesti raivosivat he kansaparkaa vastaan. Moni myi silloin omaisuutensa ja hiipi romalaisten puolelle; toiset nielivät koristuksensa ja kalliit kivensä ja ottivat sitten pakonsa romalaisten leiriin, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan ja sallittiin mennä mihin tahtoivat. Heidän menestyksensä kehoitti muita seuraamaan esimerkkiä, ja Johanin ja Simonin kokeet monien karkaamisien estämiseksi olivat turhat. Näiden miehet vartioivat tarkasti kaikkia teitä ja polkuja, jotka johtivat kaupungista ja hakkasivat armotta kuoliaaksi kaikki, jotka luultiin aikovan paeta, jolloin myöskin moni, jonka rikkaudet kiihoittivat voiton himoa surmattiin; mutta sittekin onnistui monelle hiipiä ulos kaupungista ja pelastaa itsensä siitä turmiosta, joka lähenemistänsä läheni komeata Jerusalemia.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Ananian poikaa ei enään näkynyt Jerusalemin kaduilla jatkamassa varoittavaa, profetallista huutoansa. Ei kukaan ollut nähnyt, eikä kuullut, häntä siitä päivästä saakka, kun piiritys alkoi. Se onnettomuus, jota hän niin kauvan ja itsepintaisesti oli ennustanut, oli tullut koko hirvittävässä muodossansa. Nälkä kaikkine kauhistuksinensa teki itsensä tuntuvaksi koko kaupungissa, ja kapinallisten hillitöin menettelö paisui yleisen kurjuuden rinnalla. Torilla ei enään ollut viljaa ostettavana, ja jos villityt sotilaat huomasivat että muonaa oli säilytetty huoneissa, hyökkäsivät he niihin ja panivat ne heti puhtaiksi. Jos eivät löytäneet, mitä etsivät, rääkkäsivät ja vaivasivat he kaikilla suinkin ajateltavilla keinoilla, onnettomia asujamia pakoittaaksensa heitä ilmaisemaan kätköjänsä. Ihmisellistä tunnetta kauhistaa lukiessa näiden hirviöiden ra'asta menettelöstä ja heidän uhriensa kärsimisistä, jotka vielä lisääntyivät siitä että heidän täytyi nähdä kiusaajainsa elävän ylöllisyydessä sillä välin, kun he itse kärsivät kovinta puutetta. Kaikki jalot tunteet olivat tukahtuneet siitä hirveästä nälästä, joka raivosi jokaisessa säätyluokassa. Hellimmät ja vahvimmat siteet olivat ratkenneet, ja ne jotka onnenpäivinä olisivat mielellään panneet alttiiksi henkensä vaimojen, miesten, lasten ja sukulaisten edestä, tempasivat nyt viimeisenkin ruokapalan heidän kuolevista käsistänsä ja nielivät sen ahnaasti heidän silmäinsä alla. Ei vanhuuden harmaat hiukset, eikä lapsuuden turvattomuus herättänyt mitään sääliä; kaikki uhrattiin julmalle itsekkäisyydelle, joka riemuiten piti valtaa tässä rikoksien ja kauhistusten kodissa.

Muutamia perheitä oli kuitenkin, joissa toinen henki vallitsi ja näiden joukossa oli Sadokinkin huone. Javanin vaikutusmahti Simonin sotamiesten yli oli suojellut hänen perhettänsä ryöstäjien tervehtimisistä, ja jos joku yksityinen näistä veitikoista koki tunkea Sadokin huoneesen, tapasivat he sen hyvästi suojeltuna ja tulivat sieltä voimakkaasti torjutuiksi pois. Tähän saakka ei nälän seuraukset ollutkaan tuntuneet niin raskailta täällä, kuin muualla, sillä Sadok oli aavistanut mitä tulossa oli, koska riitaiset puolueet kaupungissa näin huolimattomasti olivat menetelleet muonavarojen kanssa piirityksen edellä ja hän oli sentähden ollut kyllin varovainen kokoamaan sangen suuren varaston viljaa ja muuta muonaa. Kapinalliset eivät tietäneet sitä, muutoin olisi Simoninkin suojelus ollut riittämätöin, ja varat pian tullut ryöstetyiksi. Mutta Sadok ei pitänyt itsensä ja perheensä varalta näitä aarteita, vaan jakoi hyväntahtoisesti niillekin jotka hänen huoneessansa olivat löytäneet pakopaikan tahi salaisesti tulivat sinne samaan apua. Hän itse ja kaikki hänen perheensä jäsenet eivät saaneet enempää, kuin mitä tarvittiin hengen ylläpitämiseksi ja heidän vaalea, rauennut muotonsa todisti kylliksi, etteivät he eläneet ylöllisyydessä, samalla kun se poisti kaiken epäluulon, että heillä vielä olisi tallella runsaampia ruokavaroja.

Mutta päivät kuluivat yksi toisensa perään ja Sadokin aitta alkoi käydä tyhjäksi. Kirvelevällä sydämmellä täytyi hänen ruveta rajoittamaan anteliaisuuttansa ja kieltää kaiken vastaisen avunannon niiltä, jotka eivät olleet hänen perhettänsä. Hänen vieraansa täytyivät lähteä pois toiselta haaralta etsimään apua, ja Naomi vuodatti katkeria kyyneleitä sen kurjuuden tähden, jonka hän näki, mutta ei enään voinut lievittää. Itse oli hän vaan varjo siitä mitä hän muinoin oli ollut ja hänen ainoa ilonsa oli äitiänsä hellästi hoitaminen, joka päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ruumiillisten voimainsa suhteen, mutta näytti vahvistuvan uskon voimassa. Sadok näki sydämen surulla kuinka hänen vaimonsa läheni lähenemistänsä maallisten kärsimysten loppumista, mutta keskellä tätä surua hän riemuitsi hänen poispääsöstänsä. Hän ei ollut vielä hyljännyt toivoa, että Herra itse vihdoin tulisi vapahtamaan kansaansa; mutta hän näki, että odotuksen ajalla oli kurjuus ja hätä niin suuri, että heikko Salome ei voisi sitä kestää, ja ymmärsi, ettei hän koskaan enään voittaisi terveyttänsä takaisin.

Mitä Salomeen itseensä tulee, hän sekä toivoi kuolemata ja kauhistui sitä. Hänen toivonsa ijankaikkisesta autuudesta oli tullut vakavammaksi ja varmemmaksi ja hellimmällä luottamuksella nojasi hän Vapahtajaansa, joka oli voittanut kuoleman ja kaiken helvetin voiman, mutta vaellus kolkon kuolonlaakson läpi saattoi häntä vapisemaan. Monta harrasta rukousta lähetti Naomi Herralle, että hän irroittaisi rakastetun äidin tästä, sekä kaikista muistakin siteistä, ja väsymättä koki hän vahvistaa hänen sieluansa huomauttamalla Herran lupauksesta olla läsnä omiansa kuoleman hetkellä. Ajaksi näytti hänen sanansa vaikuttavan rauhoittavasti ja Salome sai levon sydämessänsä, mutta ennen pitkää saavutti häntä taaskin epäilys ja pelko. Hän huusi silloin Naomia luoksensa ja sillä aikaa, kuin tämä istui hänen vieressänsä ja puhui lohdutuksen sanoja, oli kaikki taaskin hyvin, mutta niin pian kuin tämä meni pois, vajosi taaskin hänen rohkeutensa ja ahdistus tuli sijaan. Niin kiusasi perkele hänen sydäntänsä ja väijyi sitä väliin yhdeltä väliin toiselta haaralta tulisilla nuolillaan ja vasamoillansa; mutta Hän, joka oli hänen puolellansa, oli suurempi, kuin se, joka oli häntä vastaan ja antoi Naomille armon rauhoittaa äitinsä pelkoa ja karkoittaa hänen epäilyksensä. Joka päivän vietti siis Naomi hellässä huolenpidossa äidistänsä ja hänen ponnistuksensa tarkoittivat äidin sekä sielun että ruumiin vahvistamista hengellisellä ja ruumiillisella ravinnolla. Mutta mitä ruumiilliseen ravintoon tulee, oli se nyt varsin niukka ja ilman sitä sopimaton sairaalle. Eikö siis Naomi voinut saattaa hänen polttaville huulillensa mitään viileyttä koettamalla hankkia joitakuita noista mehevistä hedelmistä, joita vielä oli jälellä Sadokin puutarhassa muurin ulkopuolella ja jotka niin hyvin näkyivät penkerykselle heidän huoneensa edustalla? Se oli vaarallinen yritys, mutta Naomi päätti uskaltaa sen virkkamatta kuitenkaan äidillensä mitään päätöksestänsä.

Uskollisen Deborahn seuraamana kiiruhti hän horjuvin askelein Sadokin huoneesta johtavan takaportin kautta ja meni ulos kaupungin muurin luo. Vahti oli asetettu tälle portille, jota jo monta kertaa on mainittu tässä lyhyessä kertomuksessa, ja Naomi pelkäsi hänelle olevan mahdotointa päästä ulos. Mutta vahti oli eräs hänen isänsä palvelijoita ja vaikka hän ensiksi eväsi avata porttia, taipui hän kumminkin vihdoin tämän hartaista pyynnöistä, koska hän myöskin lupasi joutuin tulla takasin. Hänen henkensä olisi menetetty, jos joku saisi tietää, että hän on rikkonut tuota kovaa käskyä vastaan ettei päästää ketään ulos portista, mutta hän ei tätä ajatellutkaan nähdessänsä isäntänsä tyttären niin innossansa päästä ulos.