Se oli alkupuoli heinäkuuta, jolloin Antonia-linna joutui romalaisten käsiin. Tito tahtoi vielä kerran tehdä koetuksen saadaksensa juutalaiset antautumaan, sillä hän tahtoi säästää temppeliä, missä he nyt olivat suljetut. Hän käski Josephoa puhumaan heidän kanssansa ja tämä teki tehtävänsä niin hyvin, että hänen vakuuttavat sanansa vaikuttivat moneen. Mutta, kun Johan näki tämän, joutui hän vimmaan ja selitti, etteivät romalaiset ikänänsä saisi temppeliä valtaansa, sillä Herra Sebaoth olisi itse suojeleva sitä ja hukuttava kansansa viholliset. Samassa antoi hän käskyn ottaa kiinni Josephon ja joukko rohkeita juutalaisia kiiruhtivatkin ulos täyttämään käskyä; mutta Josepho onnistui pääsemään heidän käsistänsä ja pelastaa itsensä romalaisen etuvartialinjan taakse.
Kun Tito havaitsi, ett'ei hän laisinkaan voinut vaikuttaa kovapintaisiin juutalaisiin, antoi hän käskyn hajoittaa maan tasalle suurin osa valloitetusta linnasta ja tehdä leveä tie sen kautta, niin että koko romalainen sotajoukko voisi astua sitä myöten kukkulalle, missä linna oli. Tämä tapahtuikin heti ja seitsemän päivän perästä oli tie valmis, jonka jälkeen valleja tehtiin neljään erikohtaan ulkopuolisen temppelipihan vastapäätä.
Kaikille olisi nyt pitänyt olla selvä, että temppelin häviö oli välttämätöin, mutta vielä oli muutamia, jotka tästä epäilivät ja odottivat Herralta apua ja näiden joukossa oli sekä Sadok että Javanikin. Kumpikin viettivät he aikansa temppelin muurein sisäpuolella, esimerkillänsä kehoittaen sotilaita rohkeasti kestämään viimeiseen asti. Öiksi palasi Sadok kotiansa hoitamaan sairasta vaimoansa ja silloin koetti hän aina lohduttaa ja ilahuttaa häntä voiton toiveilla, jonka Herra pian antaisi kansallensa heidän vihollisistansa. Mutta Salomen kanssa oli tällä ajalla suuri muutos tapahtunut. Hänen ruumiinsa voimat olivat yhäti vähenneet, mutta hänen sielunsa oli vähitellen irtautunut kaikista siteistä. Kuolemanpelko oli kadonnut ja hän odotti ilolla ja toivolla sitä päivää, jona Herra, jolle hän oli antanut koko sydämensä, päästäisi hänet vapaaksi tomumajastansa. Suurin ilo oli Naomille kuitenkin äitinsä vakaasta päätöksestä ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa tunnustaa uskonsa Jesukseen. Monta kertaa oli Naomia vaivannut ja peljästyttänyt, että äitinsä oli näyttäinyt araksi ja epäileväiseksi tässä kohdassa ja hän oli huutanut Herralle, että hän antaisi Salomelle rohkeutta julkisesti tunnustamaan hänen nimeänsä, ennenkuin tätä kutsuttaisiin hänen tuomioistuimensa eteen. Naomin rukous oli kuultu ja hänen ilonsa sanomatoin.
Eräänä iltana kun Sadok tuli kotia ja, istuen Salomen vuoteen vieressä, kertoi hänelle toivojansa kaupungin pelastuksesta, silmäili tämä häntä surullisilla katsannoilla.
"Oi, Sadok", sanoi hän, "älä puhu minulle pelastuksesta. Meillä ei ole muu, kuin perikato odotettavana ja muutaman päivän ylöslykkäys ei merkitse mitään. Sitä ennen toivon kumminkin olevani muuttanut siihen maahan, jossa ei enää ole surua, ei itkua, eikä kuolemata."
"Nyt täydyn minä pyytää sinua, ettet siitä puhuisi. En voi kestää ajatusta, että me eroaisimme, vaikka minä näen eron lähestyvän ja en suinkaan kadehdi sinulta vapautusta siitä tuskasta ja kurjuudesta, joka meitä tätä nykyä painaa, mutta joka pian on muuttuva voittoriemuksi."
"Ei, Sadok, siihen kuluu kauan, sillä nyt on Israelin hädän ja hajoamisen aika, josta kaikki meidän pyhät profetat ovat ennustaneet."
"Kuka sinua on saattanut niin ajattelemaan, Salome? Pelkäämpä, että Naomin typerät haaveksimiset ja toivomiset ovat tarttuneet sinunkin. Sinulla oli ennen tapana myöntää minulla olevan oikein, kun puhelin sinulle tulevasta Messiaksesta ja kaikki merkit viittaavat, että hän nyt on tuleva. Meidän maamme on poljettu muukalaisilta, ja meidän kansamme on vajonnut syvimpään kurjuuteen. Nyt, nyt juuri, on aika tullut, että ylimmäisen enkelin torvi on soiva pilvissä ja ilmoittava, että se joka hallitsee korkeudessa, tulee auttamaan ja vapauttamaan kansaansa. Salome, minä odotan häntä joka päivä ja yöllä kuultelen minä joka ääntä ja katselen synkkiin pilviin, nähdäkseni ensimmäisen säteen siitä suuresta valkeudesta joka ilmaisee hänen tuloansa."
"O, Sadok, jos mielestäsi voisit karkoittaa nämät uneksemiset ja että sinun silmäsi avaantuisi näkemään meidän kansamme todellista tilaa! Me olemme todellakin rikokselliset. Raskas syntivelka painaa Abrahamin jälkeläisiä. Sadok, minä kauhistun itsekin sanojani, mutta totuus on julkaistava. Minä tiedän, että ei muu, kuin Kristuksen veri voi puhdistaa sitä kansaa joka sokeudessansa huusi: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle'."
"Salome", huudahti Sadok ja säpsähti, "olenko voinut kuulla oikein?
Mitä tarkoitatkaan?"