— Minun vanha ystäväni, — virkkoi Lo Ta jotakuinkin harmistuneena, — jollette olisi tuhlannut tähän ainoatakaan sanaa, olisin minä kaikessa itsestäni huolta pitänyt.
Senjälkeen sanoi sihteeri Tshau hyvästi luostarinjohtajalle ja veljille ja lähti kantotuolissaan kulkemaan mäkeä alas kotiinsa. Palvelijat kantoivat hänen perässään toista tyhjää kantotuolia ja laatikoita.
Kun Syvähenki oli nähnyt kotiin palaavan ystävänsä katoavan kaukaisuuteen, hän palasi luostariin, meni suoraa päätä makuusuojaan, jota pidettiin kaikkein pyhimpänä paikkana, jossa munkit saattoivat vaipua itseään tutkiskelemaan ja jossa toimitettiin uhreja Buddhalle, heittyi vuoteelleen ja nukahti. Hänen vieressään oli kaksi munkkia vaipunut rukoukseen ja nämä koettivat herättää häntä sanoen:
— Tuo ei käy päinsä! Jos todella tahdotte ruveta munkiksi, niin miksette opettele vaipumaan mietiskelyihin?
— Kun minä tahdon nukkua, — murahti Lo Ta, niin mitä se teille kuuluu?
Mutta kun munkit olivat vaihtaneet muutaman sanan unen horroksissa makaavan Lo Tan kanssa, he näkivät turhaksi saada hänet hereille ja jättivät rauhaan. Kuitenkin he seuraavana aamuna tahtoivat mennä luostarinjohtajan luo valittamaan tälle hänen sopimatonta käytöstään, mutta apulainen esteli heitä sanoen:
— Selittihän johtaja meille, kuten muistatte, että hän tulee vielä suorittamaan suuria tekoja eikä ole yksikään meistä tuleva hänen vertaisekseen. Johtaja suojelee häntä, siitä saatte olla varmat. Paraiten teette, kun ette välitä hänestä.
Ja molemmat munkit saivat tyytyä siihen.
Kun Syvähenki huomasi, ettei kukaan enää hänen käytöstään moittinut, heittyi hän joka ilta vuoteelleen poikittain tai pitkinpäin, aivan miten sattui ja millaisella tuulella osui olemaan, ja vaipui heti sikeään uneen. Nukkuessaan hän kuorsasi kuin olisi mylly käynyt, ja kun hän herättyään nousi levolta, niin toimitti tehtävänsä sellaisella melulla, että sai kaikki huoneen asukkaat kiihdyksiin.
Makuusuojan vartiat menivät nyt johtajalle valittamaan, että Syvähenki käyttäytyy mitä sopimattomimmalla tavalla ja että mille luostarille hyvänsä olisi mitä suurimmaksi häpeäksi antaa tavoiltaan ja tottumukseltaan niin kehnon miehen asua muuriensa suojassa.