— En minä sellaista vastedes tee.
— Kuinka te munkiksi ruvettuanne, — jatkoi johtaja, — uskallatte ensiksikin rikkoa kieltäytymiskäskyn ja sitten vielä saattaa luostarin sellaiseen epäjärjestykseen? Jollei juuri herra sihteeri Tshau olisi toimittanut teitä tänne ja maksanut ylläpitonne, niin minä ajaisin teidät täältä matkoihinne. Pitäkää varanne, ettette vasta osottau syypääksi sellaiseen epäjärjestykseen.
Syvähenki nousi ja painaen kömpelösti kämmentensä pohjat yhteen, lupasi:
— En minä vastedes sellaista tee, en tee!
Johtaja pidätti hänet vielä luonaan, tarjosi hänelle aamiaista ja puheli ystävällisesti hänen kanssaan antaen hyviä neuvoja. Sitten hän otti esiin uuden munkkipuvun ja parin uusia jalkineita, antoi ne Syvähengelle ja lähetti hänet palvelijansa mukana takaisin.
Tämän ensimäisen hurjan humalansa ja raivonsa jälkeen pysyi Lo Syvähenki kolme ehkäpä neljäkin kuukautta luostarissa kaipaamatta muuhun maailmaan. Mutta eräänä päivänä maaliskuussa, kun ilmakin oli jo yhä lämpimämmäksi muuttunut, hän meni luostarin ulkopuolelle. Hänen siinä Viidentauluvuorta katsellessaan hän yhtäkkiä hytkähti ja käänsi päänsä. Tuuli oli tuonut muutamia eksyneitä ääniä hänen korvaansa alhaalta kylästä.
Hän meni sisälle makuusuojaansa, otti rahaa, pisti sen liivintaskuunsa ja riensi hetken kuluttua mäkeä alas kylää kohti.
Kun hän oli astunut taiteellisen porttikaaren alitse, joka erotti luostarin alueen kylästä, tai oikeammin kauppalasta, avautui hänen eteensä palanen tuota hyörivää maailmaa, jonka hän niin kauan sitten oli hyljännyt. Siinä oli ahtaasti toinen toisensa vieressä liha-, vihannes-, väkijuoma-, piirakka- y.m. kauppoja.
— Tosiaankin, — huudahti Lo Syvähenki itsekseen, — minä olen suuri narri. Olisinpa aikaisemmin tiennyt tämän paikan, ei minun olisi tarvinnut siltä kaupustelijalta silloin viinaa vorota. Tännehän minä voin tulla melkein milloin hyvänsä sitä ostamaan. Kuinka tavattoman helteiseksi onkaan sää näinä viimeisinä päivinä muuttunut! Enköhän löytäisi täältä jotakin syötävää?
Tässä keskeytti eräästä pajasta kuuluva taonta hänen ajatustensa juoksun; hän seisoi näet juuri erään pajan kohdalla, jonka ylikerroksesta riippui ilmotus vuokrattavista huoneista. Lo Syvähenki astui pajaan ja huomattuaan siellä kolme seppää työssä kysyi: