Nyt vasta tunsi Lo Syvähenki voivansa hyvin. Hän repi sormillaan lihaa irti luista, kastoi kynsilaukkaan ja pisti poskeensa. Kymmenkunta lasia tyhjensi hän vielä aterian aikana. Näyttipä siltä, kuin hän ei lainkaan aikoisi lakata, niin suuri oli kauan ikävöity nautinto; rasva oikein vuoti hänen suupielistään ulos. Kaupan omistaja töllisti nälkäistä vierastaan pitkän aikaa ja huudahti vihdoin ihmeissään:
— Eikö ala jo riittää, hyvä isä? Ettekö ole vieläkään saanut tarpeeksenne?
Syvähenki katsahti häneen suurin silmin ja murahti:
— En minä teidän rahoillanne syö eikä teillä ole siis oikeutta puhutella minua tuohon tapaan.
— Paljonko sitten tahtoisitte vielä?
— Tuokaa vielä pullollinen, — komensi Syvähenki ja toisen oli kuin olikin tuotava.
Lo Syvähenki tyhjensi senkin tuossa tuokiossa jättämättä tilkkaakaan jälelle. Otti sitten kalutun koirankoiven, pisti sen poveensa ja lähti matkoihinsa sanoen:
— Kun satun toiste saamaan rahoja, niin pistäynpä tänne taasen. Mutta isäntä pelästyi aika lailla nähdessään Syvähengen kääntyvän suoraa päätä kohti Viidentaulunvuorta, jolla luostari oli.
Luostarin kesämajan luo saavuttuaan Lo Syvähenki poikkesi siihen istumaan. Mutta kun viina taasen oli tehnyt tehtävänsä, hän hypähti pystyyn ja höpisi itsekseen:
— Onneksi en ole keneltäkään vielä kättä tai jalkaa taittanut. Mutta siitä huolimatta tuntuu kuin olisin masennuksissa. Pitääpä vähäsen ajaa voimia liikkeelle.