VOITTO. Niin kyllä, rohkaise mielesi ja ota rouva!
KUSTAA. Minäkö? En ikänäni! (tarttuu Voiton käteen hellästi). Veliseni! Ole järkevä! Sinä olet nuori, täynnä toivoja, täytä pyyntöni, nai sinä serkkumme!
VOITTO. (samoin). Veli kulta! Kaikki mitä tahdot, vaan en tätä.
KUSTAA. Katsoppas, minä tiedän, että sinä ennenkin olet naisia miellyttänyt. Sinua on myös jo ennen rakastettu. Minulle ei koskaan ole semmoista tapahtunut; minä olisin aivan kuin tanssiva karhu.
VOITTO. Eipä se olekaan sen hullumpi. Kerran näin semmoisen elävän.
KUSTAA. Sinulla on enemmän taipumusta naimiseen. Sinä tulisit varmaan onnelliseksi. Avioliittoa ja perhe-elämää kehutaan niin viehättäväksi. Minä kuvittelen jo sinua ihanan, oivallisen vaimon puolisoksi, kaunisten lasten, onnellisten tenavain isäksi; voi kuinka ne sinua halaavat ja suutelevat, sinä hypität heitä polvillasi ja kaikki te elätte ilossa, rauhassa, rakkaudessa ja onnessa. Usko minua! semmoista onnea ei joka mies saavuta.
VOITTO. No, hyvä veli, hanki itsellesi tuo onni.
KUSTAA. Eihän minusta ole puhettakaan. Minulla ei ole taipumusta avioliittoon; vaan sitä enemmän minä iloitsen sinun onnestasi. Minä kasvatan lapsiasi ja rakastan heitä kuin omiani. Minä teen mitä suinkin saatan — ja mietippäs kuinka kaunis tyttö Liisa on.
VOITTO. Ethän häntä vielä ole katsellutkaan.
KUSTAA. No minusta vaan niin tuntuu ja niinhän tätikin sanoi. — Päälle päätteeksi on hän niin sievä ja oiva neiti. Et varmaankaan kadu kauppaasi.