SANNA. Kas nytpä kummia kuullaan! Sinä nait? Minä luulin Kustaan.
KUSTAA. Niin kai! Sehän se oli aikomuskin ja minä jo aloin mielistyä.
VOITTO. (Katsellen Liisaan nauraen). Vaan minä olin vielä enemmän mieltynyt.
KUSTAA. Vaan kohtasipa arpa minua.
VOITTO. Sinua arpa, minua sallimus, sinä sait mustan ristin, minä neidon, eihän yhdelle kaikkia anneta.
SANNA. Mitäs Liisa sanoo?
VOITTO. Kylläpä hän on tyytyväinen, eikö niin Liisani?
LIISA. Ellei Teillä, hyvä tätini, ole mitään sitä vastaan.
SANNA. No olkoon menneeksi. Minusta on sama kumpiko teistä naipi kunhan häitä saadaan.
KUSTAA. (Nyreissään). Se oli oikein ilkeästi tehty, Voitto. Ethän sanonut tekeväsi muuta kuin antavasi esimerkkiä. Miksikä minä sitte vaivasin ja panin frakin päälleni?