Mutta seuraavana vuonna täytyi Lenaun jättää Unkari. Hän nimittäin joutui isänisänsä hoitoon Wienistä luoteeseen sijaitsevaan Stockerauhun ja sai sitten lähteä Wieniin opintojaan jatkamaan. Nuorukaisen levoton henki harhaili tieteestä toiseen, elämänura ei ollut vielä hänelle selvinnyt, ja lapsuudesta kehittynyt synkkämielisyys alkoi kalvaa. Enemmän kuin tieteet viehätti soitanto, ja Lenau kehittyi taitavaksi viuluniekaksi kuuluisan Josef von Blumenthalin johdolla. Innostuneena hän seurusteli wieniläisrunoilijain (Anastasius Grünin y.m.) kanssa, tutustui Klopstockin, Bürgerin, Vossin ja Höltyn runoihin ja alkoi itsekkin runoilla. Mutta kun ankarain paino-olojen vuoksi ei saanut runokokoelmaansa Wienissä julkaistuksi, lähti hän 1831 Stuttgartiin, jossa sai kustantajan.
Nyt alkoi Lenaun elämässä taas uusi kehitysjakso. Hän tuli
»Schwaabilaisen koulun» runoilijain (Uhlandin, Mayerin, Kernerin,
Schwabin y.m.) seuraan ja sai suurta tunnustusta ja kunnioitusta
osakseen, joka taas hyvin virkistävästi vaikutti hänen tuotantoonsa.
Näihin aikoihin Lenaulle selvisi hänen elämäntehtävänsä. Ei tiedemieheksi, vaan runoilijaksi hänen oli tultava. Luonnon ja sitä lähinnä ihmiselämän monien ilmiöiden katselemisen hän tunsi korkeimmaksi ilokseen. »Sisin itseni on runous», hän sanoi.
Mutta synkkämielisyys ahdisti syvätunteisen runoilijan mieltä.
Taidekkin oli hänestä ainoastaan »surua ja ankaraa työtä».
Viimein päätti Lenau taiteellista kehitystään täydentääkseen tehdä matkan — Amerikkaan. »Minä tarvitsen Amerikkaa», hän sanoi. »Tahdon lähettää mielikuvitukseni kouluun — Pohjois- Amerikan aarniometsiin; tahdon kuulla Niagaran pauhun — — —. Sitä kehitykseni välttämättömästi kaipaa. Mielikuvitukseni elää ja liikkuu luonnossa, ja Amerikassa on luonto kauniimpi ja valtavampi kuin Euroopassa.»
Runoilija uskoi, että hänessä uinui uusi runouden maailma, jonka vasta
Amerikka oli hereille saattava.
Ja niin hän syksyllä 1832 matkusti lapsuutensa haavemaahan.
Mutta siellä todellisuus ei vastannutkaan hänen mielikuvaansa. »Ei täällä ole rohkeaa koiraa», Lenau tyytymättömänä huudahti, »ei tulista hevosta, ei intohimoista ihmistä. Ainoana ihanteena on raha.» Kaikki, yksin luontokin, tuntui hänestä vastenmieliseltä ja kesäkuussa 1833 oli hän jo Euroopassa. — Mutta Amerikan-matkakin jätti jälkensä hänen runouteensa.
Nyt koko Saksa tunnusti Lenaun suureksi runoilijaksi. Hän kirjoitti
»Faust», »Savonarola» ja »Albigensit» runoelmansa.
Mutta monet lemmenhuolet ja mietiskelyt olivat tulisieluisen runoilijan synkkämielisyyttä lisänneet ja hänen hermostoansa rasittaneet. Levotonna hän matkusti monet kerrat Stuttgartin ja Wienin väliä.