Samassa tuli Hilma edustupaan uusi virsikirja kädessä.
"Täss on niin kauniita virsiä, paljo kauniimpia kuin vanhassa. Minkätähden äiti ja isä niin moittivat että sitä on ruvettu kirkossa veisaamaan."
"Voi sinuakin, kun olet joutunut niihin eksyksiin, jotka ennustusten mukaan ovat tulleet." Äidin ääni oli valittavainen.
Tytär luki harvakseen;
"Mutta mieli sokeentui
Meiss on synnin sumusta,
Tahtommekin turmeltunut
Kaikk on lankeemuksesta.
Katso, Herra, eksymme,
Työmme, aivoituksemme
Harhailevat luotas kauas;
Se vie sielustamme rauhas".
"Eikö se luista kauniisti?"
"Etsi sitten vanhasta virsikirjasta. Paljo kauniimmasti esimerkiksi nuo viimeiset säkeet:
"Työmm ja aivotuksemme
Harhailevat sinust kauvas,
Siit' on sielumm surkiass vaivass."
Hän luki muita värsyjä ja muita virsiä. Matki kuinka vanhassa virsikirjassa sanotaan.
"Jossakin paikassa juuri kuin Jumala sylkisi ja itkisi ja nauraisi. Hyi, kuka niin rumasti voi Jumalasta ajatella! Eihän sitä luulis tohtivankaan…"