AGAFJA. Kuinka minä voisin sillä tavalla?
KOTSHKAREV. No, koettakaahan: minä vakuutan teille, minä vakuutan teille, että tämän jälkeen he pötkivät kaikki tiehensä.
AQAFJA. Mutta sehän olisi jo riidan haastamista.
KOTSHKAREV. Ettehän te kumminkaan tapaisi heitä senjälkeen.
Yhdentekevää siis.
AGAFJA. Ei se tunnu hyvältä: sattuvat vielä suuttumaan.
KOTSHKAREV. Mikä vahinko se sitte olisi, jos suuttuisivatkin? Jos sillä olisi jotakin merkitystä, niin se olisi toista, mutta nyt voi sattua ainoastaan, että joku sylkäisee teitä vasten silmiä. Siinä kaikki.
AGAFJA. No, kas, siinä nyt näette!
KOTSHKAREV. Mitä siitä? Toisia on syljetty useampiakin kertoja, onpa totisesti! Minä tunnen esim. erään henkilön, mitä parhaimman miehen muuten. Mutta hän hyöri ja pyöri, kyllästytti lopulta päällikkönsä anomalla lakkaamatta palkanlisäystä, niin että tämä lopulta menetti malttinsa ja sylkäisi häntä suoraan silmille, aivan totta, suoraan silmille! "Tässä sinulle, — sanoo päällikkö, palkankorotusta, — jätätkö minut rauhaan, saatana!" Mutta lisäsi kuitenkin palkkaa. Niin että mitä siitä, jos hän sylkäisi? Jos vielä nenäliina ei olisi sattunut olemaan käsillä, niin se olisi ollut toinen asia, mutta nyt hän otti sen heti taskustaan ja kuivasi kasvonsa. (Ovikelloa soitetaan.) Koputetaan: varmaan joku heistä; minä en haluaisi tavata heitä nyt. Eikö täältä pääse toista tietä pois.
AGAFJA. Kyllä keittiön kautta. Mutta minä ihan vapisen pelosta.
KOTSHKAREV. Ei se mitään. Rauhottukaa. jääkää hyvästi. (Syrjään.) Ja nyt Podkolesin tänne.