"Minä en tiedä", sanoi Ivan Nikiforovitsh huohottaen uupuneena (saattoi huomata, ettei hän ollut pahasti sovintoa vastaan), "minä en tiedä, mitä pahaa olen tehnyt Ivan Ivanovitshille. Mutta miksi hän kaatoi minun hanhilääväni ja vaani henkeäni?"
"Minä en ole syypää mihinkään pahaan aikomukseen", vastasi Ivan Ivanovitsh katsomatta Ivan Nikiforovitshiin. "Minä vannon Jumalan ja teidän edessänne, kunnianarvoisa aatelisto, etten ole tehnyt mitään pahaa viholliselleni. Mutta miksi hän loukkasi ja häpäisi minun nimeäni ja arvoani?"
"Kuinka minä olisin loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh?" kysyi Ivan Nikiforovitsh. Vielä hetkinen selitystä ja pitkäaikainen viha on sammunut. Ivan Nikiforovitsh pisti jo kätensä taskuun vetääkseen sieltä nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä".
"Eikö se ole loukkaus", selitti Ivan Ivanovitsh kohottamatta katsettaan, "kun te, armollinen herra, häpäisette minun nimeäni ja arvoani sellaisella sanalla, jota tässä ei kehtaa sanoa?"
"Sallikaa minun sanoa teille kaikessa ystävyydessä, Ivan Ivanovitsh! (samalla Ivan Nikiforovitsh piteli Ivan Ivanovitshin takinnappia, mikä täydelleen ilmaisi puhujan mielialan) te suutuitte piru ties mistä: siitä, että minä tulin sanoneeksi teitä hanheksi…"
Ivan Nikiforovitsh huomasi heti, että hän oli puhunut varomattomasti sanottuaan tämän sanan; mutta se oli jo myöhäistä, — sanottu kun sanottu. Kaikki meni nyt päin mäntyä! Kun tämä sana lausuttiin ensi kerta, jolloin ei ollut todistajia läsnä, vimmastui Ivan Ivanovitsh ja raivostui niin hurjasti, että Jumala varjelkoon ihmistä joutumasta sellaiseen tilaan, — entä mitä nyt, hyvät lukijat, nyt, kun tämä murhaava sana lausuttiin seurassa, jossa oli paljon naisia, joiden nähden Ivan Ivanovitsh tahtoi esiintyä parhaassa valossa? Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi menetellyt, kuten teki, jos hän olisi sanonut lintu eikä hanhi, niin silloin olisi asia ehkä vielä ollut autettavissa. Mutta nyt — oli kaikki lopussa!
Hän loi Ivan Nikiforovitshiin silmäyksen — ja millaisen silmäyksen! Jos sillä olisi ollut ruumiillista vaikutusvaltaa, niin se olisi silmänräpäyksessä muuttanut Ivan Nikiforovitshin tomuksi. Vieraat ymmärsivät tämän katseen ja riensivät erottamaan heidät. Ja Ivan Ivanovitsh, lempeyden perikuva, joka ei jättänyt yhtäkään kerjäläistä puhuttelematta, juoksi tiehensä kauhean raivoisana. Sellaisen hirmumyrskyn saattaa intohimo nostaa!
Kokonaiseen kuukauteen ei Ivan Ivanovitshista kuulunut mitään. Hän oli sulkeutunut taloonsa. Salainen kirstu avattiin ja sieltä otettiin — mitä?… hopearuplia, vanhoja, esi-isiltä perittyjä hopearuplia! Ja nämä hopearuplat joutuivat musteentöhrijän likaisiin käsiin. Asia jätettiin ylioikeuteen. Ja kun Ivan Ivanovitsh sai kuulla ilosanoman, että asia huomenna ratkaistaan, vasta silloin hän uskalsi ulos talostaan. Mutta! siitä saakka on ylioikeus kysyttäessä yhä ilmottanut, että asia ratkaistaan huomenna, ja sitä on kestänyt — kymmenen vuotta.
Noin viisi vuotta sitten minä matkustin Mirgorodin kaupungin läpi. Ikävä vuodenaika oli käsissä. Syksy oli kulunut jo pitkälle, sää oli synkkä, kostea, sumuinen, ja lokaa oli kaikkialla. Jonkinlainen luonnoton vihreys, jonka ikävät, pitkälliset sateet olivat synnyttäneet, peitti ohuena harsona pellot ja vainiot, joihin se sopi yhtä huonosti kuin kujeet vanhalle ukolle, ruusut akalle. Sää vaikutti minuun siihen aikaan voimakkaasti: kun se oli ikävä, minä ikävöin. Mutta siitä huolimatta, kun minä silloin lähestyin Mirgorodia, niin tunsin, kuinka sydämeni alkoi sykkiä voimakkaasti. Kuinka paljon muistoja! En ollut kahteentoista vuoteen nähnyt Mirgorodia. Siellä eli siihen aikaan liikuttavassa ystävyydessä kaksi verratonta ihmistä, kaksi verratonta ystävää. Ja kuinka monta huomattavaa henkilöä onkaan senjälkeen kuollut! Tuomari Demjan Demjanovitsh kuuluu jo vainajain joukkoon; Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, on myöskin tämän maailman jättänyt. Minä ajoin pääkadulle: kaikkialle oli pystytetty seipäitä, joiden päässä oli olkitukko; uusi suunnittelu kaupungin asemaa varten oli nähtävästi tekeillä. Joitakuita mökkejä oli revitty jo maahan. Aidan jätteitä törrötti surullisesti siellä täällä.
Oli sunnuntaipäivä. Minä käskin pysäyttää kuomurattaani kirkon eteen ja astuin sisään niin hiljaa, ettei kukaan sitä huomaisi. Mutta totta puhuen, eipä olisi minun tuloani moni voinut huomatakaan, sillä kirkossa oli kovin vähän väkeä; nähtävästi olivat jumalisimmatkin ihmiset pelänneet lokaisia teitä. Synkeässä, oikeammin sanoen sairaalloisessa valossa oli kynttiläin vaikutus kummallinen, vastenmielinen; pimeä eteinen tuntui surulliselta; pitkänomaiset ikkunat pyöreine ruutuineen peittyivät sadekyyneliin. Minä poistuin eteiseen ja käännyin harmaahapsisen, kunnianarvoisen ukon puoleen: "voisinko saada tietää, vieläkö Ivan Nikiforovitsh on elossa?" Samassa sattui jumalankuvan edessä palava lamppunen leimahtamaan kirkkaampaan tuleen ja valo virtasi suoraan naapurini kasvoihin. Kuinka minä hämmästyinkään, kun tarkemmin katsoessa huomasin tutut kasvot! Se olikin Ivan Nikiforovitsh itse! Mutta kuinka hän oli muuttunut!