Allapäin vanha Bulba tätä kuunteli ja miettiväisenä virkkoi:
"Kelpo kasakoita he vaan olivat."
III.
Viikon oli jo Taras poikinensa asunut Sjetshissä. Ostap ja Andrei eivät sinä aikana olleet paljoakaan ottaneet osaa sotaharjoituksiin. Sjetshin ei ollut tapana kauan rasittaa miehiään sotaharjoituksilla ja niihin aikaansa kuluttaa. Nuoriso kasvoi ja kehittyi vain kokemuksiensa kautta itse taistelujen pauhinassa, jotka siellä olivatkin aivan tavalliset. Kasakat eivät mielellään tahtoneet asettua sotakurin alaisiksi; he vain ammuskelivat pilkkaan, ratsastivat kilpaa ja ajoivat arolla takaa metsänotuksia. Kaiken muun ajan he kuluttivat pidoissa, niinkuin vapaat miehet ainakin.
Koko Sjetsh tarjosi harvinaisen ja omituisen näön: siellä ikäänkuin lakkaamatta juhlittiin, juhlittiin tavalla, jolla tuskin oli alkua ja loppua. Muutamat kyllä tosin harjoittivat jotain ammattiakin, mutta suurin osa hurjisteli aamusta iltaan saakka, niin kauvan kuin kolikot taskussa riittivät, eivätkä vielä olleet siirtyneet kaupustelijain ja krouvarien haltuun. Tällaisesta yhteisestä juhlimisesta pitivät kaikki. Vaan se ei ollut juoppojen mässäämistä, juoppojen, jotka tahtovat surunsa viinaan upottaa; se oli vain iloisuuden hurjaa elämää. Ken vaan sinne saapuikin, hän unhoitti kokonaan entisen elämänsä. Hän välitti viis entisyydestään, heittäytyi huolettomaksi ja tuli toveriksi kaltaistensa kanssa, joilla ei ollut kotia eikä kontua, ainoastaan vapaa taivas päänsä päällä. Tämä herättikin sen remuavan iloisuuden, jollainen ei olisi menestynyt toisissa oloissa. Maassa velttoina loikoilevien miesten toisilleen kertomat kaskut ja tarinat olivat niin naurettavia ja vilkkaita, että todellakin tarvittiin kasakkain kylmäverisyyttä, voidakseen pysyä tyynenä ja olla niille nauramatta — silmäänpistävä piirre, josta vielä tänäkin päivänä tunnetaan Etelä-Venäjän mies muitten kansalaistensa joukosta.
He joivat ja melusivat, se on totta, mutta se ei kuitenkaan ollut ihmissielua alentavaa ilkeää kapakkaelämää. Entiset koulutoverit vain keskenään kisailivat. Ero koulun ja Sjetshin välillä olikin vaan siinä, ettei viimemainitussa istuttu opettajan komennon alaisina, vaan tehtiin rynnäköitä tuhansin ratsain; siellä ei myöskään ollut pallokenttää, vaan suojelemattomat rajat, joitten takaa tatarilaisten naamat vilkahtelivat ja näkyivät turkkilaisten vihreät turbaanit. Ero oli myös siinä, ettei Sjetshiin oltu kokoonnuttu pakosta niinkuin kouluun, vaan vapaasta tahdosta. Sinne saapui sellaisia, joiden kaulassa hirttonuora jo oli riippunut ja joille nyt täällä kuoleman asemasta koitti vapaa, hurja elämä. Siellä oli sellaisia, jotka eivät osanneet kopeekkaakaan taskussaan säilyttää, sekä sellaisia, jotka pitivät yhtä kultarahaa suurena rikkautena ja joitten taskut huoleti olisi voinut kääntää nurin. Oli siellä teinejä, jotka eivät olleet voineet kärsiä opettajien vitsoja ja jotka koulussa eivät olleet aapistakaan oppineet. Mutta olipa sellaisiakin, jotka tiesivät, keitä olivat olleet Cicero ja Horatius ja tiesivät myöskin Rooman tasavallasta. Paljon oli siellä sellaisiakin upseereja, jotka myöhemmin voittivat kuuluisuutta kuninkaan sotajoukoissa; vaan joukossa hyöri myös harjaantuneita sissejä, joitten mielestä oli yhdentekevää, missä taistelivat, kunhan vaan saivat taistella, sillä heidän mielestään ei kunnon miehen sopinut muuta tehdä kuin taistella. Mutta ei ollut puutetta sellaisistakaan, jotka saapuivat Sjetshiin vain senvuoksi, että sitten saisivat ylpeillä siellä olostaan ja esiintyä karaistuneina ritareina. Ja ketäpä siellä ei olisi ollut? Tuon kummallisen tasavallan oli silloinen aika synnyttänyt. Ne joiden mieli paloi sotaiseen elämään, jotka kultarahoja ja kalliita kankaita halusivat, ne löysivät Sjetshissä tyydykettä. Ainoastaan naisten ihailijat eivät siellä viihtyneet, sillä naisen ei ollut lupa tulla etukaupunkiinkaan.
Ostapin ja Andrein mielestä näytti omituiselta, että vaikka Sjetshiin tulikin suunnattomasti väkeä, niin ei yksikään edes kysynyt, mistä nuo kaikki tulivat ja keitä he olivat? He tulivat sinne kuin kotiinsa, vastatullut meni vaan koshevoin (johtajan) luo, joka tavallisesti lausui:
"Ole tervetullut. Uskotko Kristukseen?"
"Uskon", vastasi vieras.
"Uskotko Pyhään Kolminaisuuteen?"