Vieraat onnittelivat Bulbaa ja hänen kahta poikaansa ja sanoivat, että oikein hän menettelee ja ett'ei parempaa oppia voi nuori mies saada kuin Koskentaan Sjetshistä.
"Ja pöytään nyt, ystävät; jokainen etsiköön itselleen paikan, mistä paraimman löytää. No, pojat, ensin ottakaamme ryypyt!" puheli Bulba. "Jumala teitä siunatkoon! Terveydeksenne, pojat! Sinun maljasi, Ostap, ja sinun Andrei! Suokoon Jumala, että aina sodassa olisitte uljaita! Sotikaa uskottomia vastaan, turkkilaisia ja tataareja vastaan; ja kun puolalaiset alkavat uskontonne vahingoksi vehkeillä, niin heitäkin vastaan sotikaa. Kas niin, ojenna tänne pikarisi; hyvääkö on viina? Mutta kuinka viina on latinaksi? Niinpä niin, hölmöjä olivat latinalaiset, he eivät edes tienneet, onko maailmassa viinaa olemassa. Mutta mikä olikaan hänen nimensä, joka latinalaisia runoja kirjoitti? En ole suuresti kirjoja viljellyt; mistäpä minä tietäisin! Mutta taisi olla Horatius, vai mitä?"
"Katsos vain ukkoa!" ajatteli vanhempi Ostap; "kaikkia se vanha kettu tietääkin, vaikka on olevinaan tyhmä."
"Arvelen, että koulun rehtori ei antanut teidän viinaa haistaakaan", jatkoi Taras. "Mutta sanokaapas pojat suoraan — kyllä kai koivuvitsoilla ja luudilla pehmitettiin selkänahkojanne ja muita ruumiinosianne? Ja kun liian viisaiksi tulitte, niin ehkäpä jo raippojakin saitte maistaa. Arvelen, ettei ainoastaan lauantaisin, vaan ehkä myös keskiviikkoisin tai torstaisin?"
"Ei kannata, taatto, muistellakaan", vastasi kylmäverisesti Ostap; "mikä on ollutta, se on mennyttä!"
"Mutta tulkootpa nyt!" sanoi Andrei. "Älkööt enää koskeko! Ken vain lähelle tulee, saa maistaa kasakan kalpaa."
"Hyvin sanottu poikaseni, hyvin! Ja olkoon menneeksi, minäkin lähden kanssanne! Totta tosiaan lähdenkin. Mikä lempo minua täällä voi pidättää? Ettäkö rupeisin tattaria kylvämään ja vuohia ja sikoja paimentamaan ja muijaani kisuuttelemaan? Pois sellaiset ajatukset, olen kasakka sielultani! Lähden kanssanne Koskentaka — siellä on reipasta elämää. Jukoliste, minä lähden!" Ja vanha Bulba vähitellen kiihtyi kiihtymistään, suuttui vihdoin kokonaan, nousi pöydästä ja ojentautuen suoraksi polkasi jalkaa. "Huomenna jo lähdemme! Miksi viivytellä? Ei vihollisia voiteta täällä istuessamme! Mitä me tällä tuvalla teemme ja näillä astioilla?" Tämän sanottuaan alkoi hän viskellä pulloja ja patoja ympäri pirttiä.
Vaimo-parka, joka jo oli tottunut tällaisiin mielenpurkauksiin, katseli tuota kaikkea surumielin lavitsalla istuessaan. Hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, mutta kuullessaan tuon hänelle niin kauhean päätöksen ei hän voinut pidättää kyyneleitään; hän silmäili lapsiansa, jotka uhattiin niin kohta viedä pois hänen luotansa, — ja mahdoton on kuvailla sydäntäsärkevää, äänetöntä tuskaa, joka kuvastui hänen silmissään ja yhteenpuristuneissa huulissaan.
Bulba oli hirveän itsepäinen. Hän oli niitä luonteita, joita saattoi syntyä vain sotaisella 15:nnellä vuosisadalla tuossa Euroopan kolkassa, missä kansa eli vielä puoleksi paimentolaiselämää, — jolloin mongolilaislaumat olivat hävittäneet, poroksi polttaneet koko etelä-Venäjän, jolloin mies menetettyään talonsa ja tavaransa yltyi uhmaiseksi uskalikoksi, jolloin hän vihollisnaapurien ahdistamana tottui katsomaan vaaraa rohkeasti silmiin, vähääkään välittämättä hengestään. Silloin vanhojen slaavilaisten rauhainen mieli syttyi sotaiseen leimuun ja sai alkunsa kasakka-elämä — vapaa, huima puoli venäläisten luonteessa pääsi vauhtiin. Silloin täyttyivät kaikki virtain rannat, kaalamopaikat ja muut asutukseen sopivat seudut kasakoilla, joitten lukumäärää ei kukaan tuntenut ja jotka rohkeasti vastasivat Turkin sulttaanille, kun hän tiedusteli heidän lukuansa: "Kuka meidän lukuamme tietäisi, äärettömän aron olemme täyttäneet, — missä mätäs, siellä kasakka."
Kasakkalaisuus oli todellakin omituinen Venäjän voiman ilmiö, sen oli kauhea hätä puristanut kansan rinnasta. Missä ennen oli maakyliä, pieniä kaupunkeja, joissa paimenet ja metsämiehet asustivat, — missä ennen olivat vallinneet keskenään taistelevat pikku ruhtinaat, sinne nousi pelottavia uutisasutuksia, joita yhdisti yhteinen vaara ja viha kristinuskon vihollisia vastaan. Historiasta on tunnettua, kuinka heidän alituiset taistelunsa ja levoton elämänsä pelastivat Europan muhamettilaisten lakkaamattomilta hyökkäyksiltä. Puolan kuninkaat, jotka olivat pikku ruhtinaiden jälkeen tulleet näitten alueiden valtiaiksi, käsittivät kasakkain merkityksen ja tällaisen sotaisen, ankaran elämän edut. He kiihottivat: kasakoita tällaiseen elämään ja mielistelivät heitä. Heidän kaukaisen valtansa alla kasakkain omasta keskuudestaan valitsemat hetmanit (päälliköt) muodostivat väestöstä rykmenttejä ja kyläkunnasta säännöllisiä sotapiirejä.