"Petturi olet siis? Uskosi olet myynyt! Astu alas hevosen selästä."
Nöyränä kuin lapsi laskeutui Andrei satulasta ja jäi seisomaan isänsä eteen.
"Seiso paikallasi! Minä sinut siitin, minä sinut tapankin!" lausui Taras, astuen askeleen taaksepäin ja otti selästänsä pyssyn. Kuolon kalpea oli Andrei. Hiljaa liikkuivat hänen huulensa ja sopertelivat jonkun nimeä; se ei kuitenkaan ollut isänmaan nimi, ei äidin, eikä veljen — se oli puolalaisen kaunottaren nimi. Taras laukaisi pyssynsä.
Niinkuin tähkä sirpin leikkaamana, niinkuin karitsa, joka tuntee puukon tunkeutuvan sydämeensä, niin Andreikin kallisti päänsä ja kaatui nurmelle sanaakaan sanomatta.
Liikkumattomana seisoi lapsensa murhaaja ja katseli hengetöntä ruumista. Kaunis oli hän kuolleenakin. Noissa miehekkäissä kasvoissa, jotka äsken olivat olleet täynnä voimaa ja hurmaavaa lumousta, kuvastui vieläkin erinomainen kauneus. Mustat kulmakarvat suruharson tavoin varjostivat kalpeita piirteitä. "Mainio kasakka hän olisi ollut!" sanoi Taras. "Kookas vartaloltaan, mustasilmäinen ja kasvot kuni aatelismiehellä, ja voimaa oli käsivarsissa taisteluja varten! Mutta hukkaan meni, kunniatta kuoli kuin rakkikoira."
"Taatto, mitä olet tehnyt? Sinäkö hänet murhasit?" kysyi Ostap, joka oli tullut paikalle.
Taras nyökäytti päätään.
Ostap katsoi tarkkaan vainajan silmiin. Hänen kävi sääli veljeään.
"Haudatkaamme hänet kunniallisesti, jotta vihollinen ei hänen ruumistaan häpäisisi, eivätkä petolinnut sitä nokkisi."
"Hautaavat hänet muutkin", vastasi Taras. "Kyllä on niitä, jotka häntä itkevät."