Nämä sanat tulkitsivat muuten yleisen mielipiteen Titanic'illa, joka todellisuudessa eli viimeisiä hetkiään; mutta käskyä totellen marssivat matkustajat kymmenittäin ja sadottain ylös venekansille. Jotkut nurisivat tultuaan ajetuiksi lämpöisistä vuoteista jääkylmälle, huuraiselle kannelle; toiset morkkasivat meriviraston ohjeiden naurettavan tarkkaa noudattamista. Kuvitelkaahan tuota yöllistä näytelmää, jos voitte — pitkät rivit laivapalvelijoita vartioiden pelastusveneitä, joiden luku sitten osottautui kamalan riittämättömäksi; hälisevä, ihmettelevä paljous miehiä, naisia ja lapsia, jotkut täysin, toiset puoleksi puettuina, useimmilla vain huopapeite kääräistynä yöpuvun ylle, enimmät kiskoen haukotellen pelastusvöitä ja korkkiliivejä uumenilleen. Nyt näyttivät jo monet hätäisiltä, kun ymmällään ja kokemattomina panivat merkille laivan pahan kallistumisen ja upseerien jännitetyt katseet.
"Naiset ja lapset ensin!" Naiset ja lapset seisoivat värjötellen koottuina venekansille, odotellen hahloissaan riippuvien pelastusveneiden ja kokoonpantavien veneiden kuntoonasettamista. Meren traagillinen huuto: "Naiset ja lapset ensin!" oli näet jo kajahtanut. Ja miehet, rotevajäseniset ja lämminveriset miehet, täynnä elämänhalua ja -rakkautta, seisoivat tyveninä syrjempänä, tupakoiden rauhallisesti ja uskotellen toisilleen ja itselleen vielä tänäkin hetkenä, ettei laiva toki voinut upota.
Veneistä varustettiin jokainen laivaväkeen kuuluvilla soutajilla ja peränpitäjillä; ja sitten heilautettiin ne hahloissaan reunan yli, vaikkei vaivatta, sillä niiden kiinnitys osottautui hyvin työlääksi purkaa. Naiset ja lapset, kehnosti puettuina ja varustettuina kamalankylmän yön kauhujen varalta, autettiin veneisiin ja laskettiin niiden mukana alas veteen; ja seuraavassa tuokiossa he alkoivat edetä niin turvalliseksi uskomastaan uivasta palatsista ulos aavan valtameren vaaroihin. Moniaat naisista kieltäytyivätkin lähtemästä — he eivät tahtoneet erota aviomiehistään ja pyytelivät, että näiden sallittaisiin lähteä mukaan. Mutta sankarillisesti kieltäytyivät miehet lähtemästä, ja niin jäivät puolisot yksissä kuolemaan tuomittuun laivaan.
Hämminkiä ja hyvästijättöjä.
Noita avuttomia poloisia veneisiin autettaessa seisoivat laivan upseerit revolverit kädessä vartioimassa, ettei elämänrakkaus ja kuolemankauhu saattaisi miespuolisia matkustajia varoituksista huolimatta ryntäämään veneisiin. Tiettävästi vain yksi sellainen mylläkkä syntyi. Moniaat poloiset välikannen matkustajat — kaikki slaavilaisia ja italialaisia, jotka olivat törmäyksen sattuessa olleet kyllin lähellä älytäkseen sen hirvittäväisyyden — menettivät malttinsa ja valtasivat yhden veneistä. Mutta eräs upseeri pysäytti heidät parilla revolverinlaukauksella, ja väkevät kädet viskasivat heidät takaisin. Heidän himoitsemansa paikat perivät heidän vaimonsa ja lapsensa; ja tänä kauhun hetkenä unohtui kaikki varallisuus- ja säätyerotus, rikkaita naisia ja köyhiä, pitsi- ja rääsyhelmaisia ahdettiin sekaisin yksiin veneisiin. Miljoonapohatan lapsi viskattiin köyhän siirtolaisnaisen povelle, ja yhteiskunnan pohjakerrosten parkuva vesa joutui jalokivisormuksilla koristettuihin käsiin.
Pelastustyö jatkui täsmällisesti, ja sitä säesti ulosvirtaavan höyryn kohina, vaimojen ja lasten sydäntävihlovat huudot ja nyyhkytykset, heidän ottaessaan jäähyväisiä — joista tuli viimeiset — miehiltään ja isiltään, ja koko se merkillinen hämminki ja kohu, joka nousee ahdinkoon joutuneesta isosta ihmisjoukosta. Kaameata näytelmää valaisivat loihtumaisen kirkkaasti laivan eri osista ilmaan ammutut raketit, joilla pyydettiin apua lähitienoilla kulkevilta aluksilta. Ja vielä eriskummallisemmaksi tekivät kohtauksen salongista kajahtelevat pianon ja laivaorkesterin hilpeät säveleet, joihin sekautui lähtevien naisten ja jäävien miesten jäähyväishuudot: "Näkemiin asti! New Yorkissa tavataan!"
Alas, alas, alas — 20-25 metrin syvyyteen — laskettiin veneitä herkeämättä. Jotkut sattuivat laivankyljissä olevien hylkyhöyryn aukkojen tielle, ja silloin olivat niissä istuvat vaarassa kärventyä. Kaikkiin veneisiin ei enää riittänyt upseereita johtamaan pelastustyötä ja pakenemista, ja silloin syntyi sanomaton hämminki. Tuolla jokunen vene sotkeutui peräpuolen kiinnitysköysiin ja asettui pystyyn keula alaspäin, jolloin sen väestö suistui päistikkaa mereen. Toisia hätäytyneitä hyppäsi tuperruksissaan suinpäin laivanreunalta alas; ja niitä pelastettaessa ja toisia väkivalloin veneisiin pyrkiviä esteltäessä alkoi pakokauhun hirvittävä aave jo näyttää kummituskasvojaan.
Konehuoneissa.
Jättäkäämme hetkeksi pakenevat veneet kiitämään pitkin mustaa merenpintaa ja kansilla kärsivällisesti seisovat tai epätoivoisesti riehuvat ihmispoloiset odottelemaan toivottua pelastusta — itse asiassa välttymätöntä uppoamistaan — ja silmätkäämme laivan sisäosiin seurataksemme virkapaikoilleen jäävän miehistön toimia.
Syvällä alhaalla konehuoneissa ja lämmitysosastoissa puuhasivat nokiset sankarit sitkeästi totutussa työssään. Ne heistä, joiden työpaikkoihin vesi ei ollut vielä tunkeutunut ja jotka tiesivät heitä entistä kipeämmin tarvittavan, jäivät alhaalle loppuun asti. Pääkonehuoneessa, jota vedenpitävä laipionsa edelleen suojeli, täytyi koneita pitää käynnissä dynamojen takia, jotka käyttivät pumppuja, sähkövaloja kipinäsähkötyslaitteita. Jos pumput onnistuttiin pitää herkeämättömässä toimessa, saattoi laiva pysyä veden päällä siksi kunnes apua tuli; sähkövalo oli välttämätön työnteolle, pelastustoimille ja ihmisten rauhoittamiselle; ja kipinälennättimellä voitiin jatkuvasti huudella apua eetterin halki kymmenien ja satojenkin peninkulmain päästä. Marconi-koneiston hytissä työskenteli kaksi nuorta miestä, joiden nimet — Phillips ja Bride — pysyvät ihmisten muistissa niin kauvan kuin Titanicin kohtaloa muistetaan.