Vain jokunen harva, m.m. mainittu suuriruhtinas, pelastuivat kuin ihmeen kautta uppoamisen aikaansaamasta hirmuisesta pyörteestä. Verestshagin, joka enimpien upseerien kera istui alhaalla ruokasalissa aamiaisella, hukkui näiden mukana.
Tuo kauhea onnettomuus katkaisi lopullisesti selkärangan Port Arthurin merenpuoliselta puolustukselta; vielä suurempi vahinko kuin Petropavlovsk’in häviö oli Venäjälle urhean ja kykenevän amiraali Makaroffin menetys. Mutta sittekin huomasivat japanilaiset turhaksi piirittää linnoitusta meren puolelta, vaikka sen laivasto oli nujerrettu; Port Arthurin vahvat patterit riittivät yksinkin pitämään vihollista kunnioittavan välimatkan päässä. Vasta kenraali Nogi kykeni vuosikautisen maanpuoleisen piirityksen jälkeen valloittamaan sen.
Mutta Petropavlovsk tuli kostetuksi. Jonkun aikaa myöhemmin kävi eräs äskeiseen taisteluun osaa ottaneita panssarialuksia, Hatsuse, joka oli Japanin laivaston parhaita, vuorostansa kauvas merelle ajautuneeseen venäläiseen miinaan ja upposi sekin enimpine miehineen.
TAISTELU AVOIMELLA MERELLÄ.
Päävastustajain merivoimat viime suursodassa.
Vastoin odotusta jäi sotalaivojen osa äskeisessä maailmansodassa toisarvoiseksi, verrattuna maataisteluihin. Englanti on edelleen säilyttänyt asemansa maailman ensimmäisenä merivaltana, mutta sekin on saanut käydä taistelunsa pääasiassa kovalla maankamaralla ja sen takia luoda aivan alusta siihen asti auttamattomasti laiminlyömänsä maa-armeijan. Tosin oteltiin merelläkin toisinaan kuumasti, ja Englannin kaikilla maailmanmerillä risteilevät sotalaivat hävittivät Saksan kaapparilaivoja ja vahasivat tämän valtakunnan merentakaiset siirtomaat; mutta suurimmalta osalta sai sen laivasto tyytyä omain rantojen varjelemiseen sekä joukkojen ynnä elin- ja ampumatarpeiden kuljetuslaivojen suojelemiseen.
Syynä tähän oli ensiksikin se seikka, että sen päävihollinen Saksa väitteli suurempia meritaisteluja. Tällä vallalla oli uusi ja erittäin vahva merivoima, joka aivan sodan kynnyksellä ja varsinkin sen kestäessä lienee noussut kolmannelta toiselle arvosijalle merivaltojen joukossa — sivuuttaen siten Yhdysvallat; mutta sen merellinen voima oli sittekin eilispäivän luomus. Se oli yhden ainoan miespolven ja itse asiassa yhden ainoan miehen, Saksan viimeisen keisarin, työtä. Maan terästehtaat ja laivaveistämöt, alallaan ehkä maailman ensimmäiset, tekivät kyllä mainiota työtä panssarin- ja tykinvalamisessa, ja sen merimiehistö oli erinomaisesti harjoitettua. Mutta Saksalta puuttuivat ne monien miespolvien kokemukseen perustuvat traditsionit, joita merisodan käymiseen ja panssarin sekä asestuksen keskinäisen suhteen tarkkaan punnitsemiseen tarvitaan ja jota sen päävastustajalla enimmän oli. Vielä muutama vuosikymmen sitten kykeni pienoinen Tanska lyömään Preussin ja Itävallan yhdistyneet laivastot loistavasti Helgolandin luona. Englannin laivasto sisältää edelleen kaikkein jykevimmät taistelulaivat ("yli-dreadnought’it"), kaikkein nopeimmat risteilijät ja kaikkein järeimmän ja kauvas kantavimman aseistuksen.
Vähempiväkisyytensä tässä suhteessa tuntien sai Saksa tyytyä enimmäkseen suojelemaan kallishintaista sotalaivastoaan, joka on tykkänään nykyisen miespolven kustantama, sotasatamissaan. Mutta se kehitti itselleen uuden pelottavan aseen sukelluslaivastostaan, jolla se kykeni pitämään vihollisensa vahvemman merivoiman vuorostaan pinteessä, jopa saartamaan Suurbritannian rannikot ja katkaisemaan monin kohdin sen valtaväylät kaikelta merenyliseltä liikkeeltä.
Pohjanmeren taistelu
tammik. 24 p:nä 1915 oli suurin ja merkityksellisin, vaikkei missään suhteessa ratkaiseva, viime suursodan aikana käydyistä. Edellisen vuoden lopulla oli Saksan risteilijälaivasto käynyt jouluvierailulla Englannin rannikolla, pommittanut erinäisiä linnoittamattomia rantakaupunkeja ja kalastajakyliä sekä päässyt turvallisesti takaisin omille vesilleen. Toivoen samallaista menestystä lähti saksalainen amiraali Ingenohl uudelle retkelle, komennettavanaan neljä panssariristeilijää, kuusi kevyttä risteilijää sekä torpeedo- ja sukellusalusosastot. Mutta tällä kertaa englantilaiset tiesivät pitää varansa. Saksalaisten laivojen ennätettyä n. 64 km. päähän Englannin rannikosta huomattiin ne eräältä vartiolaivalta, joka antoi amiraali Beattyn (sittemmin Englannin taistelulaivaston ylipäällikkö) risteilijälaivastolle sanan vihollisen tulosta. Englantilaiset laivat olivat odotelleet hetkeä täysi höyry koneissaan ja lähtivät heti — klo puoli 8 yllämainitun päivän aamuna — kohtaamaan silloin n. 22 km. päässä olevia vieraitaan. Amiraali Beattyn laivaston — joka edellisen vuoden elokuussa oli kestänyt kuuman ottelun Helgolandin luona Saksan taistelulaivastoa vastaan — muodostivat tällä kertaa taisteluristeilijät Lion (lippulaiva), Tiger, Princess Royal, Indomitable ja New Zealand sekä moniaat kevyet risteilijät ja torpeedoveneet. Nuo laivat olivat n.s. "yli-dreadnought'eja", Englannin uusimpia, nopeimpia ja hirvittävimpiä aluksia, varsinkin järeän aseistuksensa nojalla, jota kolmessa ensinmainitussa oli 24 kpl. 35 sm tykkejä ja kahdessa jälkimmäisessä 16 kpl. 30 sm tykkejä. Niiden rinnalla oli saksalainen laivasto paljon heikompi sekä panssarinsa, nopeutensa että tykistönsä puolesta; sen päällikkölaivassa Derfflinger (aivan uusi alus sekin) oli 12 kpl. 30 sm, Moltke- ja Seydlitz-laivoissa 20 kpl. 27,5 sm ja Blücherissä 12 kpl 20 sm. tykkejä.