Aamun sarastaessa alkoi lumilakeuden itäreunalla taivas ensin hiukan punoittaa, käyden yhä kauniimman kirkkaanpunaiseksi. Sitten näkyi lumilakeuden reunassa ikäänkuin syvennys ja siitä alkoi näkyä hehkuvan kiekon reuna. Vähitellen se kohosi hehkuen tulipunaisena, loistavana, lähettäen säteitään kaikkialle. Ja niin nousi aurinko äärettömän suurena, tulisena, loistavana. En ole koskaan nähnyt sitä niin suurena.
Kuinka äärettömän suuri tämä loppumaton aro on, käsittää paraiten, kun kerron, että neljänä aamuna peräkkäin näin auringon nousevan tästä aromerestä junan yhtä mittaa yötä ja päivää kiitäessä eteenpäin halki aavan erämaan. Vuoteeltani, rautatievaunun ylälavitsalta katselin tätä suuremmoista auringonnousua, joka samalla oli suuremmoisen komea ja pelottavan kolkko. Vasta neljäntenä päivänä Tsheljääbinskistä lähdettyä alkoi näkyä vuoren harjanteita ja suurta petäjä- ja lehtikuusimetsää.
Niin kolkkoa ja autiota, kuin tämä ääretön aro onkin, lumoaa se kumminkin katsojan juuri kolkkoudellaan ja äärettömyydellään. Päiväkaudet seisoin vaunun ikkunassa ja tuijotin siihen, äänettömänä ja lumottuna.
Olihan sentään joitakuita ihmiselämän merkkejä. Siellä täällä, joskus vähän tiheämmässäkin näkyi heinäpieleksiä. Joskus näkyi kyläkin. Pieniä taloja, joiden vieressä oli heinäpieleksiä, jotka olivat taloja paljon suuremmat. Talojen pihoilla näkyi joku lehmä. Ne saivat kovimmassakin pakkasessa olla ulkona. Siperiassa näet ei navettoja ylimalkaan käytetä. Talot olivat pieniä, matalia. Katot omituisen muotoisia, yhtyen yhteen kohtaan, siis muodostuneet neljästä kolmion muotoisesta pinnasta. Länsiosassa aroa näkyi joskus myös joku pyöreäkupuinen kirgiissijurtta, joskus kokonainen aula matalan koivumetsän ääressä.
Rautatien varrella oli määrämatkojen päässä ratavartijain asuntoja. Ne olivat kohtalaisen suuria ja oli niiden ympärille istutettu puita, paju- tai poppelipuita. Niille ominaista oli, että kaikki oksat kaartuivat samannepäin. Varmaankin täällä yhtä mittaa puhaltaa sitkeä tuuli samalta suunnalta.
Joskus oli suurempiakin kyliä kirkkoineen, ja päivämatkan päässä toisistaan suuria kaupunkeja, joissa oli satatuhatta asukasta ja enemmänkin. Äärettömän autiuden jälkeen tuntuivat nämä kaupungit arvoituksilta.
Puhuttelimme muutamia paikkakuntalaisia, joiden kanssa jouduimme samaan vaunuosastoon. Mahtava pomo, jolla oli kaikki taskut täynnä suuria setelikimppuja, David Davidovitsh Schredder (Schröder), jolla oli 375 paria tetriä myötävänä ja oli puettu mainioon barnaulka-turkkiin, vallesmannin tapainen virkamies, joka kontröllöörin harmiksi kulki ylemmässä luokassa, kuin mihin oli oikeutettu. Kun heille sanoimme, että missä ne suuret Siperian metsät ovat, joista olemme kuulleet puhuttavan, vastasivat he, että ne ovat kauempana. Ja kun ihmettelimme, ettei ihmisasuntoja missään näkynyt, vaan pelkkää asumatonta aroa, sanoivat he, että niitä kyllä on, vaan ne ovat kauvempana. Siihen saimme tyytyä. Etelässä kuului olevan kirgiissejä ja pohjoisessa kasakoita ja saksalaisia siirtolaisia.
Joskus näkyi arolla tie, jota oli ajettu. Mutta monesti kulki juna pitkät matkat, ettei minun silmiini ainakaan sattunut mitään ihmiselämän jälkiä. Silloin tällöin oli jänis piipertänyt poikki aavikon.
Niinkuin jokainen tietää, karkoitettiin entisinä aikoina paljon ihmisiä monenlaisista syistä Siperiaan. Kulkiessani Siperian rannatonta aroa, kuvittelin, minkälaista näiden ihmisten matka oli ollut. Jos meistäkin tuo aro tuntui toivottoman loppumattomalta, kun päiväkausia sitä kuljimme rautatiellä, mitäpä sitten noista, jotka ennen rautatien valmistumista sitä eteenpäin jalkaisin vaelsivat. Päivässä ei tarvinnut kulkea enemmän kuin 28 virstaa. Matkaa kesti kuukausia, jopa vuosiakin. Silloin se lakeus lienee näyttänyt epätoivoisen äärettömältä.
Epätoivoinen tuska purkautui siperialaisten karkotettujen lauluun: Jermak Timofeijevitsh, Jermak Timofeijevitsh, miksi sinä koskaan löysit tämän maan.