Antipihan vankileirin läheisyydessä oli kiinalaisella pieni mökki ja perunamaa. Sotavangit kävivät silloin tällöin kiinalaisen perunamaata vähän verottamassa. Kiinalainen siitä suuttui. Asettui yöksi vahtiin ja kun taas tuli kaksi miestä perunamaata kaivamaan, ampui hän heistä toisen kuoliaaksi. Toinen, nimeltä Walter, pääsi pakenemaan. Aamulla Walter kutsui kaikki toverinsa koolle ja kertoi mitä yöllä oli tapahtunut. Suuri suuttumus valtasi sotavangit. Eihän ole oikein käydä perunoita näpistelemässä, mutta ei sellaisen vuoksi saa kuitenkaan ihmistä tappaa. Vangit hyökkäsivät äkkiä ulos leiristään, hajoittivat maan tasalle kiinalaisen mökin, niin ettei sanan kirjaimellisessa merkityksessä jäänyt kiveä kiven päälle eikä hirttä hirren. Ja sitten he palasivat kaikki paikoilleen.
Vartijat hätyyttivät kasakoita ja ne tulla kiidättivät, mutta silloin oli kaikki hiljaista ja rauhallista. Walter pantiin vankeuteen.
Joku aika sen jälkeen tuli Tchitahan ylhäinen saksalainen nainen, sairaanhoitajatar, joka oli saanut virallisen luvan käydä saksalaisista sotavangeista huolehtimassa. Hän sai heti kuulla Walterista ja kävi puhumassa hänestä vankileirin päällikön kanssa. Tämä lupasi vapauttaa Walterin, mutta viikon perästä hän yhä istui kiinni, jota vastoin kiinalainen, joka oli hänen toverinsa ampunut, ei ollut saanut mitään rangaistusta. Silloin meni saksalainen neiti uudestaan vankilanpäällikön puheille.
"Minä en tunne venäläisiä tapoja", hän sanoi. "Saksassa on kumminkin niin, että jos saksalainen upseeri on jotain luvannut, minä ehdottomasti voin luottaa siihen, että hän pitää sanansa. Venäjällä taitaa olla toisin."
Upseeri vakuutteli, että Walter pääsee vapaaksi. Illalla myöhään, kun neiti oli huoneessaan hotellissa, kolkutetaan ovea. Sisään tulee mies, joka sanoo olevansa Walter ja tulleensa näyttäytymään, että hän oli vapaa. Kun neiti muutaman viikon perästä palasi Habarofskista takaisin, kysyi hän ensimäiseksi Walterin asiaa. W. oli vapaa ja kiinalainen istui putkassa. Sieltä hän kumminkin pääsi jotensakin pian pois.
Aluksi oli sotavangeilla hyvin suuri puute kirjoista, mutta vähitellen se kohta korjautui. Ystävälliset venäläiset hakivat varastoistaan tarkoitukseen sopivia kirjoja ja kotimaastakin niitä alkoi saapua.
Aluksi kesti kauvan, ennenkuin kirjeyhteys omaisten ja kodin kanssa tuli solmituksi. Mutta sitten saattoi kirjeitä tulla runsaasti. Tuttavani tohtori K. sai monesti toista kymmentä kirjekorttia päivässä. Ne olivat säännöllisesti viipyneet matkalla kuukausia, välistä puoli vuotta. Perille ne kumminkin kaikki lopulta tulivat. Sen hän huomasi siitä, että kirjeet olivat numeroidut. Viipyminen oli tahallista. Mahdotonta oli sensuroida kirjeitä niin, ettei niissä olisi ollut salaisia tietoja. Kerrottiin, että sinne oli tuotu saksalainen upseeri, joka esimiestensä käskystä oli antautunut vangiksi. Kun häh kirjoitti kotiin: lähettäkää minulle kaksi paitaa ja kolmet alushousut, merkitsi se jotain aivan muuta. Sensuroimisesta ei siis ollut apua, sen tiesivät viranomaiset. Mutta jos viivytteli kirjettä pari kuukautta, olivat mahdollisesti kirjeeseen kätketyt salaiset tiedonannot joka tapauksessa vanhettuneet.
Sotavankeja kohdeltiin eri aikoina eri lailla, osittain sen mukaan miten Saksassa venäläisiä sotavankeja kohdeltiin. Kerrankin tuli määräys, että sotavangit saisivat viettää joulua ja uuttavuotta uuden luvun mukaan sekä keisari Wilhelmin nimipäiviä. Sillä venäläiset olivat Saksassa saaneet viettää samoja juhlia vanhan luvun mukaan ja Nikolain päiviä. Pahaksi onneksi olivat kumminkin sinä vuonna joulu, uusivuosi ja Wilhelmin päivät jo menneet.
Jotkut vankileirin päälliköt olivat häjyjä ja kavalia. Sitä osoittaa muun muassa seuraava tapaus.
Pastori S., joka oli Venäjän alamainen ja luterilaisen seurakunnan laillinen pappi, lähetettiin vankileiriin jumalanpalvelusta pitämään.