"Juna seisoo tässä 15 minuuttia, tulkaa meille kahvia juomaan." Mutta eihän se kahvi niin pian ollut valmista, juna ehti lähteä, vaikka oli kiirettä pidetty ja sotavanki-lääkäri jäi asemasillalle. Silloin meni L. asemasantarmi-päällikön luo ja selitti, että syy oli kokonaan hänen ja kysyi neuvoa mitä nyt oli tehtävä.
"Ei se mitään tee", sanoi santarmiratsumestari. "Huomenna tähän aikaan lähtee täältä pikajuna. Minä panen santarmin häntä saattamaan. Helposti tuo juna saadaan kiinni. Se kulkee niin hitaasti."
Niin saivat L:t pitää tohtoria kokonaisen vuorokauden. Ja ajatelkaapa sitä päivää vangin elämässä. Se oli kuin ihana keidas erämaassa. Viikkoja oli kuljettu ja kuljettu, asemilla seistu pitkät ajat ja taas kuljettu. Saksan rintamalta oli tultu Mantshurian rajoille ja yhä kuljettiin eteenpäin. Jo se yksistään synnytti äärettömän painostavan tunteen. Ja sitten likaisuus, kuukausiin ei ollut saanut muuttaa vaatteita. Ne olivat likaisia, täynnä syöpäläisiä. Ja alusvaatteet rikki, päällysvaatteet rikki ja päällystakkia ei ollut ollenkaan. Huono ruoka, huono kohtelu. Ja kaiken yli sotavangin raskas tunnelma. Epätietoisuus ja toivottomuus.
Hänet viedään kiireesti kotiin. Ensiksi pistetään mies kuumaan ammeeseen. Siitä noustuaan saa hän isännän vaatteita päällensä. Hänen alusvaatteensa pestään ja korjataan. Hänen päällysvaatteensa pannaan ensinnä kuumaan leivinuuniin syöpäläisistä puhdistumaan. Sitten ne puhdistetaan ja korjataan. Hänelle etsitään sopiva päällystakki. Häntä syötetään ja juotetaan parhaimman mukaan. Makuutetaan paraimmassa vuoteessa. Seuraavana päivänä hänet lähetetään hyvin varustettuna matkalle. Rouva on leiponut kaakkuja, paistanut paisteja. Hänellä on niin raskas eväskori, että hän tuskin jaksaa sitä kantaa. Hän saa mukaansa lääketieteellisiä teoksia ja muuta hauskaa luettavaa.
"Mitä hän sanoi teille lähtiessään", kysyin minä, kun L. oli minulle kertonut kaiken tämän.
"Hän ei sanonut ollenkaan mitään. Hän vaan itki", sanoi L.
Virallisesti piti huolta sotavangeista Ruotsi. Tukholmassa oli erityinen komitea muodostettu sitä varten. Sen puheenjohtaja oli kruununprinsessa. Sillä oli erityinen toimisto Omskissa. Sen lähetit matkustivat kaikkialla vankeja katsomassa. Tutustuin yhteen näistä läheteistä, E.H. nimeltä. Olin viikon päivät hänen seurassaan. Kuulin häneltä paljon sotavankien elämästä. Ruotsalaiset olivat suureksi siunaukseksi sotavangeille. Minun tuttavallani lähetillä oli valtakirja käydä kaikissa Venäjän vankiloissa tapaamassa ketä vaan tahtoi. Ja saattoi hän välistä auttaa venäläisiäkin vankeja. Hän toi tullessaan kokonaisen vaununlastin rakkauden lahjoja ruotsalaisilta naisilta. Hän toi myös rahaa suuret summat. Olin tilaisuudessa omin silmin näkemään, kun hän jätti suuria summia sotavankien luottamusmiehille. Hän hankki kirjallisuutta, toimitti asioita, välitti virastojen kanssa, kävi kuvernöörien ja muiden suurien herrojen puheilla, toimitti tuhansia asioita sotavankien hyväksi, koettaen tehdä heidän elämäänsä siedettävämmäksi. Niin hän muun muassa toimitti Tchitahan sekä nuorien että vanhojen herrojen kasarmien pihamaihin joukon voimistelutelineitä. Ja aina ohikulkiessa saikin nähdä voimistelijoita kiipeämistangoilla, rekeillä ja muilla.
Erinomainen muisti hänellä piti olla ja paljon asioita hän sai toimittaakseen. Tohtori K:lla oli vangiksi joutuessaan puolen vuoden vanha tytär. Nyt hän oli kolme vuotta. Isä ei ollut häntä nähnyt sen koommin. Hän oli kumminkin saanut 60 valokuvaa tytöstään, miten hän nauroi ja itki ja leikki ja kylpi ja söi j.n.e, — E.H. sai nyt toimittaakseen ensimäisen nuken isältä tyttärelle.
Sotavangit rakastivat ja kunnioittivat E.H:ta suuresti. Jo hänen ruotsalaisella laulavalla tavalla lausuttu, muuten kyllä virheetön saksankielensä soi heidän korvissaan niin kauniilta.
Myöskin ruotsalaisia sairaanhoitajattaria matkusteli Siperiassa sotavangeista huolehtimassa. Niistä oli huomattavin Ruotsin lähettilään kenraali Brändströmin tytär.