Siperialaiset itse ovat halunneet edistää sivistystä maassaan. Kouluja on perustettu, komeita koulutaloja on rakennettu, rahoja ei ole säästetty. Heidän rakkaimpana unelmanaan on ollut saada Tomskiin ja Irkutskiin täydelliset yliopistot. Hallitus ei ole näitä heidän toiveitaan kannattanut, vaan estänyt. Kenties nyt nämä esteet ovat poistetut ja he saavat toteuttaa unelmansa. Jospa vielä löytyisi hyviä opettajia kouluihin, eteviä tiedemiehiä yliopistoihin. Ja kenties niitä löytyy oman kansan keskuudesta. Ehkäpä silloin myös ne intelligenssin siemenet, jotka ovat Siperiaan kätketyt, pääsevät kasvamaan ja kukoistamaan.
Siperialla on varmaan vielä loistava ja suuri tulevaisuus.
KUN VALLANKUMOUS TULI TCHITAHAN
Maaliskuun 15 päivän tienoilla alkoi Tchitassa liikkua huhuja, että Venäjällä, etenkin Pietarissa oli jotain tekeillä. Levottomuuksia? — Kapinayrityksiä? — Mutta en niihin sen enempää huomiota kiinnittänyt, etenkin kun isäntäväkeni, jotka olivat venäläisiä, eivät niihin luottaneet. Mutta sitten tuli maaliskuun 15 päivä. Kaikilla kaduilla alettiin huutaa: "vot telegramma". Eikä tyydytty siihen, vaan vot telegrammaa seurasi vot telegramma ftarroi viipust, toinen numero, ja toista seurasi kolmas. Kaikilla kaduilla suuri poikien joukko niitä kauppasi, niin että terävät huudot kaikuivat yli kaupungin.
Vieläkään en siihen enempää huomiota kiinnittänyt. Huonon venäjänkielen taidon vuoksi kävi minulle raskaaksi omin päin lukea kadulla pitkiä sähkösanomia. Läksin rauhallisesti museoon työskentelemään. Olin saanut luvan koska tahansa käydä siellä. Pääsin sinne tirehtöörin eteisen kautta pihan puolelta. Museon johtaja oli nimeltä Aleksei Kiriltsh Kusnetshoff. Hän oli vanhempi mies, tiedemies, etenkin mineralogiaan ja muihin luonnontieteisiin perehtynyt. Hän oli vapauden haaveilija. Oli nuorena kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja sen vuoksi karkoitettu Jakutskiin. Siellä hän oli elänyt monet vuodet, mutta ei ollut luopunut tieteellisestä työstään, vaan oli onnistunut sielläkin harjoittamaan perinpohjaisia tieteellisiä tutkimuksia. Transbaikalian oblastin sotilaskuvernööri Kiashko, jota moni karkoitettu kiitti hyvästä kohtelusta, yksissä neuvoin kenraalikuvernööri Knjäseffin kanssa, vapautti hänet Jakutskista ja kutsui hänet Tchitahan. Hänestä tehtiin sikäläisen maantieteellisen museontirehtööri. Siten sai hän asunnon, toimeentulon ja tilaisuuden antautua tieteellisiin töihin. Vuosikausia oli hän elänyt täällä hiljaisuudessa väsymättä ahertaen työhuoneessaan täsmällisenä ja säännöllisenä.
Kun nyt maaliskuun 15 p:nä niin kuin niin monena muunakin päivänä tulin museoon, oli Kusnetshoff työhuoneessaan. Mutta hän ei istunutkaan pöytänsä ääressä, vaan riensi minulle vastaan ja selitti, että nyt se on tullut, se suuri Venäjän vallankumous, bolshaja ruskaja revolutsio, jota niin kauvan on odotettu. — Onko se oikein totta, voiko siihen jo uskoa, sanoin minä vieläkin epäillen. — Ja hän vakuutti, että totta se on.
Minä menin sitten viereiseen suureen saliin, otin kaapeista esille tutkittavani ja aloin työni. Mutta kohta tuli K. luokseni, istahti pöytäni reunalle ja alkoi selittää. Ja hän selitti kuinka kaikki se hyvä, mitä lukemattomat ihmiset olivat pitkien, pitkien aikojen kuluessa uneksineet ja ikävöineet, nyt toteutui. Nyt koitti Venäjälle onnellinen ja ihana aika. Kaikki saavat mitä haluavat. Suomi saa mitä haluaa, se tulee vapaaksi. Puola tulee vapaaksi ja monet muut osat Venäjää saavat mitä toivovat. Nyt tulee kaikkialla hyvä. — Siten hän kuvasi kauniisti uutta, onnellista aikaa, joka nyt koitti.
"Kun nyt keisari on luopunut, hänen veljensä on luopunut, niin mitä nyt tulee", kysyin minä.
"Tulee tasavalta — budjet respublika."
"Respublika!?" sanoin minä oudostuen, sillä silloin kuulin sen ensikerran.