Kirjeentuoja on antava Teille riittäviä tietoja tämän kirjoittajasta. Ainakin hän on viattomuuden ystävä ja valmis ehkäisemään sen viettelemistä. Totena on minulle kerrottu Teidän aikovan viedä seuranaisten nimellä Lontoosen kaksi nuorta ladyä, jotka minä joissain määrin tunnen. Kosk'en milloinkaan soisi yksinkertaisuutta petettävän enkä viattomuutta saastutettavan, niin täytyy minun mielipiteenäni lausua, että senkaltaisesta sopimattomasta toimenpiteestä saattaa olla turmiollisia seurauksia. Minun ei ole koskaan ollut tapana ankarasti kohdella kunniattomia ja siveettömiä ihmisiä, enkä olisi nytkään tähän keinoon ryhtynyt, mielipidettäni lausuakseni tahi ajattelemattomuutta moittiakseni, ellei tässä lopulta olisi rikos peljättävissä. Ottakaa senvuoksi vastaan ystävän varoitus ja punnitkaa tarkoin, mitä seurauksia on oleva siitä, että häpeätä ja pahetta saatetaan niihin majoihin, missä rauha ja viattomuus ovat tähän saakka asuntoansa pitäneet.'
Nyt ei enää epäilemistä. Olihan kirjeessä tosin sellaistakin, minkä saattoi käsittää puolin ja toisin; moitteet siinä saattoivat koskea yhtä hyvin kirjeen vastaan-ottajia kuin meitäkin, mutta pahan-ilkinen tarkoitus oli aivan ilmeinen, ja muusta me vähät. Vaimoni tuskin malttoi kuulla minua loppuun asti, vaan sätti kirjoittajaa hillittömässä vihassa. Olivia oli yhtä ankara, Sofia aivan hämmästyksissään moisesta häjyydestä. Minun mielestäni se oli halpamaisinta, aiheetonta kiittämättömyyttä, mitä ikinä olin nähnyt, enkä voinut keksiä siihen muuta syytä kuin että kirjoittaja oli siten tahtonut pidättää nuorimman tyttäreni maalla, saadakseen vaan sitä paremmin tilaisuutta seurustelemaan hänen kanssaan.
Siinä sitä yhdessä sitten istuttiin, koston-aikeita hautoen, kun äkkiä toinen pikku pojista juoksi sisään, ilmoittaen, että mr Burchell on kedon toisessa päässä, matkalla tännepäin. Helpompi on mielessään kuvailla kuin kertoa erillaisia tunteita meissä: toisella puolen tuska äsken kärsityn vääryyden tähden ja toisella läheisen koston tuottama mielihyvä. Ensin oli kyllä aikomus vain nuhdella häntä hänen kiittämättömyydessään, mutta nyt päätettiin se tehdä niin, että kerrassaan tuntuu.
Niinpä sovittiin siitä, että hänet otamme vastaan hymyillen, niinkuin ennenkin, ja haastelemme hänen kanssaan ensi alussa tavallista ystävällisemmin hänen mielihyvikseen ja sitten, kesken mairittelevaa hiljaisuutta, äkkiä räjähdämme hänen ylitsensä kuin maanjäristys ja muserramme hänet hänen oman ilkeytensä tunnolla. Sittenkuin tämä oli päätetty, otti vaimoni ollaksensa toimivana henkenä, hänellä kun oli jonkun verran taipumustakin sellaiseen.
Me näimme mr Burchellin lähenevän. Hän astui sisään, otti tuolin ja istui.
— Kaunis ilma tänään, mr Burchell.
— Kaunis on, tohtori; mutta luulenpa, että saadaan sadetta, sillä äsken minulla sääriä vihloi ja…
— Vääriäkö kihloja! — huudahti vaimoni, purskahtaen nauramaan ja pyytäen sitten anteeksi, että hän mielellään laskettelee sukkeluuksia.
— Hyvä rouva, — vastasi mr Burchell, minä suon sen kaikesta sydämestäni anteeksi, sillä, sen vakuutan, en olisi sitä sukkeluudeksi huomannutkaan, ellette te olisi sanonut.
— Kenties ette, sir, — virkkoi vaimoni, iskien meille silmää, — mutta osannette kai sentään sanoa, kuinka monta sukkeluutta unssiin menee.