— Myöntäkää hänen olevan aviomiehen, koska hän niin tahtoo.
— Mitenkä? — huudahdin minä. — Ettäkö antaisin perää oikeassa asiassa? Myöntää hänen tekevän oikein, kun vast'ikään olen saanut hänelle selväksi, että hänen väitteensä on melkein sulaa hulluutta? Ennen minä luovun omaisuudestani kuin periaatteestani.
— Mieleni on paha, — vastasi ystävä, mutta minun täytyy ilmoittaa teille, että teidän omaisuutenne on melkein ollutta ja mennyttä. Se kauppias kaupungissa, jonka huostaan te olitte uskoneet varanne, on mennyt karkuteille, välttääkseen konkurssia, ja luultava on, ett'ei saamamiehille jää shillingiäkään puntaa kohti. Säästääkseni teitä ja perhettänne, aioin ilmoittaa tämän ikävän uutisen vasta häitten jäljestä, mutta nyt se kenties hiukan hillitsee väittely-intoanne. Kaiketi olette siksi ymmärtäväinen, että huomaatte parhaaksi olla puhumatta asiasta yhtään mitään, ainakin siksi kunnes poikanne on saanut nuoren vaimonsa omaisuuden turvalliseen paikkaan.
— Vai niin! — virkoin minä. — Jos se, mitä sanoitte, on totta, ja jos minusta nyt tulee kerjäläinen, niin en minä silti roistoksi rupea, joka periaatteistaan moisen syyn takia luopuu. Minä menen heti paikalla sisään ilmoittamaan, millä kannalla minun asiani ovat, ja mitä taas minun väitteeseni tulee, niin otan takaisin senkin vähän, mitä tuolle vanhalle herralle olin antanut perää, enkä myönnä hänen olevan aviomiehen, en tämän sanan pienimmässäkään merkityksessä.
Ei tulisi loppua lainkaan, jos rupeaisin kuvailemaan, kuinka erillaisen vaikutuksen minun ilmoitukseni teki kumpaankin perheesen. Mutta rakastuneitten tuskaan ei muitten tunteita käy vertaaminenkaan. Mr Wilmot, joka jo ennenkin oli näyttänyt olevansa taipuvainen kaupan purkamiseen, teki tämän iskun jälleen empimättä lopullisen päätöksen. Yksi avu hänessä oli täydessä voimassa, ja se oli käytännöllinen äly, liiankin usein ainoa, mikä meissä vielä on jäljellä, kun olemme jo kahdennella kahdeksatta.
KOLMAS LUKU
Muutto. Lopulti käy tavallisesti selville, että ihminen on oman onnensa seppä.
Meidän perheen ainoana toivona oli nyt, että sanoma meitä kohdanneesta iskusta oli pahan-ilkistä tai ennen-aikaista huhua. Mutta pian sain asiamieheltäni kaupungista kirjeen, joka vahvisti todeksi koko asian. Itse puolestani olisin kyllä kestänyt omaisuuteni menettämisen, mutta minua huolestutti perheeni, joka ei ollut kasvatettu sietämään ihmisten ylenkatseen tuottamaa nöyryytystä.
Kului pari viikkoa, ennenkuin yritin käydä heidän suruansa suistamaan, sillä ennen-aikainen lohdutus se vain lisää tuskaa. Sillä välin koetin keksiä keinoja perheeni toimeentulolle. Vihdoin tarjottiin minulle kaukaisessa seudussa pieni seurakunta, jossa oli oleva palkkaa viisitoista puntaa vuodessa, ja jossa häiritsemättä saisin pysyä mielipiteissäni. Ilomielin suostuin tarjoukseen ja päätin, tuloja lisätäkseni, ottaa vuokralle pienen maatilan.
Tämän päätöksen tehtyäni, oli lähinnä huolena kerätä kokoon loput omaisuuttani. Kaikki velat maksettuani, oli minulla neljästäkymmenestä tuhannesta punnasta jäljellä enää neljäsataa. Tärkein tehtäväni oli nyt saada perheeni entinen ylpeys taivutetuksi alas nykyisten olojen tasalle, sillä — sen kyllä tiesin — korskeileva köyhyys on mitä viheliäisintä.