Koska talo, johon meidät oli pyydetty, oli jonkun matkan päässä täältä, ja koska tuon ystävällisen kutsujan vaunut eivät vielä olleet saapuneet, niin läksimme hänen kanssaan jalkaisin sinne. Hetkisen kuluttua tultiinkin suuren rakennuksen edustalle, uljaimman, mitä näillä seuduin vielä olin nähnyt. Huone, johon meidät vietiin, oli peräti komeassa ja muodinmukaisessa asussa.
Isäntä meni käskemään illallista, ja näyttelijä kuiskasi minulle, että mehän olemme oikeita onnenmyyriä. Isäntä tuli pian takaisin, ja heti kannettiin komea illallinen sisään. Samalla astui huoneesen pari kolme ladyä, keveissä puvuissa, ja ennen pitkää oli varsin vilkas keskustelu käynnissä. Isäntä puhui enimmäkseen pelkkää politiikaa, sillä vapaus, sanoi hän, on hänen sekä ylpeytensä että kunniansa. Kun illallinen oli korjattu pois, kysäisi hän, olinko lukenut viimeistä Monitoria. Siihen hän sai kieltävän vastauksen.
— Mitenkä? — huudahti hän. — Ette kai Auditoriakaan?
— En, sir, — vastasin minä.
— Sepä kummallista, varsin kummallista! arveli hän. — Minä puolestani luen läpi kaikki politilliset lehdet, mitä vaan ilmaantuu: Dailyt, Publicit, Chroniclet, London Eveningit, Whitehall Eveningit, kaikki seitsemäntoista Magazinea ja molemmat Reviewit. Ja vaikka ne vihaavat toisiansa, niin minä rakastan niitä kaikkia. Vapaus, sir, vapaus on Brittiläisen ylpeys, ja — hiilikaivoksieni kautta Cornwallisissa! — minä kunnioitan sen puolustajia.
— Sittenhän, — virkoin minä, — sittenhän te toivottavasti kunnioitatte kuningastakin?
— Kyllä, — vastasi hän, — jos hän vaan tekee, niinkuin me tahdomme, mutta jos hän yhä edelleen menettelee niinkuin äskettäinkin, niin sitten minä hänestä viis. Min'en sano mitään; minä ajattelen vaan. Paremmin olisin minä muutamissa kohdin menetellyt. Minun mielestäni hänellä ei ole ollut tarpeeksi neuvon-antajia; hänen pitäisi kysyä neuvoa jokaiselta, ken vaan hänelle tahtoo neuvoa antaa, — silloin ne asiat solkenaan sujuisi.
— Minä puolestani — lausuin minä, — soisin moiset tungettelevaiset neuvon-antajat kaakinpuuhun. Kunnon miesten pitäisi tukea meidän perustuslakimme heikompaa puolta, sillä perustuslaki, tuo pyhä voima, on viime vuosina laimenemistaan laimennut ja myötäänsä menettänyt vaikutustaan valtakunnassa. Mutta nämä typerät miehet ne yhä edelleen huutavat vapautta, ja jos heihin jonkun verran painoa kerääntyy, niin he halpamaisesti heittävät sen siihen vaakakuppiin, mikä milloinkin sattuu olemaan alempana.
— Kuinka! — huudahti yksi ladyistä, — pitääkö minun vielä sekin kokea, että näen niin halvan ja kunnottoman miehen, joka vapautta vihaa ja tyranneja puolustaa? Vapautta, tuota taivaan pyhää lahjaa, tuota Brittiläisten mainehikasta etuoikeutta!
— Onko mahdollista, — huudahti isäntä, että nykyaikoina vielä löytyy orjuuden puolustajia, sellaisia kurjia, jotka ovat valmiit luopumaan Brittiläisten etuoikeuksista? Saattaako, sir, kenkään olla niin kehnomielinen?