— Voi rakkaani, — huudahdin minä, miksikä te tuolla tavoin koetatte kehoittaa minua tekemään sellaista, mikä ei oikeata ole? Velvollisuus käskee minua antamaan hänelle anteeksi, mutta omatuntoni ei salli minun hyväksyä hänen aikeitansa. Tahtoisitteko te minua suostumaan maailman silmissä sellaiseen, mitä minä omassa itsessäni vääränä pidän? Tahtoisitteko, että minä nöyränä vaan istuisin asemillani, hävytöntä petturia imarrellen, ja, vankeutta välttääkseni, lakkaamatta kantaisin henkisen vankeuden vielä raskaampia kahleita? En, en milloinkaan! Jos meidät häädetään tästä asunnosta pois, niin pitäkäämme vain siitä kiinni, mikä oikeata on, ja jouduimmepa minne hyvänsä, aina meidän on oleva hyvä olla, jos vaan saatamme pelvotta ja tyytyväisellä mielellä katsoa omaan sydämeemme.

Näin kului se ilta. Yöllä oli satanut paljon lunta, ja senvuoksi läksi poikani jo aamulla varhain luomaan sitä ja avaamaan tietä portaille. Ei hän vielä montakaan lapiollista ollut ennättänyt ottaa, niin jo riensi sisään aivan kalpeana ja ilmoitti, että kaksi miestä, jotka hän tuntee poliseiksi, astuu meidän taloa kohti.

Hänen vielä puhuessaan, he astuivat sisään, lähenivät vuodettani ja sitten, ilmoitettuansa ketä he ovat ja millä asialla, julistivat ottavansa minut vangiksi. Samalla he käskivät minut varustautumaan matkalle heidän kanssaan piirikunnan vankilaan, joka oli meiltä yhdentoista peninkulman päässä.

— Hyvät ystävät, — sanoin minä, — kovan sään aikanapa tulittekin viemään minua vankihuoneesen. Pahinta se, että olen äskettäin polttanut toisen käsivarteni pahoille haavoille ja olen parast'aikaa täydessä kuumeessa. Eikä minulla ole tarpeeksi vaatteitakaan, ja sitä paitsi olen liian vanha ja liian heikko vielä kulkemaan syvässä lumessa niin pitkää matkaa. Mutta… jos niin vaaditaan…

Käännyin sitten vaimoni ja lasteni puoleen, käskien heidän panna kokoon vähät kapineemme ja valmistaumaan matkalle heti kohta. Kehoitin heitä joutumaan ja pyysin poikaani auttamaan vanhinta sisartaan, joka, tietäessään olevansa yksin syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen, oli vaipunut maahan ja tuskissaan pyörtynyt. Minä rohkaisin vaimoani, joka kalpeana ja vavisten oli ottanut säikähtäneet pikku pojat syliinsä. Ääneti he pitelivät kiinni äidistä eivätkä uskaltaneet katsahtaakaan vieraisin. Nuorempi tytär oli sillä välin puuhaillut lähtövalmistuksissa, ja koska hän tuon tuostakin sai viittauksia pitämään kiirettä, olimme me tunnin kuluttua valmiit lähtemään.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Ei niin kurjaa tilaa, ett'ei siinä jonkun verran lohdullistakin.

Läksimme astumaan poispäin tästä rauhallisesta seudusta ja kuljimme verkalleen. Hivuttava kuume oli jo muutaman päivän ajan rasittanut vanhinta tytärtäni ja heikontanut hänen voimiansa.

Tuon huomasi toinen poliseista, joka oli ratsain, ja otti tyttäreni ystävällisesti taaksensa hevosen selkään. Tällaisetkaan miehet näet eivät voi kokonaan tukauttaa itsessään inhimillisiä tunteita. Poikani talutti toista pikku veikkoa, äiti toista, minä nojasin nuorempaan tyttäreeni, joka itkeä vetisteli, ei omaansa, vaan minun kovaa kohtaloani.

Kuljettuamme pappilasta parin peninkulman verran, näimme joukon ihmisiä meluten juoksevan meidän perässämme. Siinä oli noin puoli sataa minun köyhimpiä seurakuntalaisiani. Kauheasti sadatellen he kävivät heti polisien kimppuun, vannoen, ett'ei heidän pappiansa saa vankeuteen raastaa; he aikovat puolustaa häntä viimeiseen veripisaraan saakka. Väkijoukko oli vähällä jo ryhtyä väkivaltaisuuksiin, josta olisi ollut varsin kamalia seurauksia, ellen minä olisi käynyt väliin ja suurella vaivalla saanut pelastaneeksi poliseita raivostuneen kansan käsistä. Lasten mielestä oli nyt aivan varma, että minä tämän johdosta pääsen vapaaksi, ja siitä heille niin hyvä mieli, että tuskin jaksoivat riemuansa hillitä. Pian he kumminkin pettyivät, kuultuaan, mitä minulla oli sanomista noille soaistuille mies paroille, jotka nähtävästikin olivat tarkoittaneet minun parastani.