Kivinen oli todellakin pitkästynyt odotukseen ja ehdotti jääkärille, että he illastaisivat ilman englantilaista. Jääkärillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Aterioituaan vetäytyivät ystävykset komealle terassille, josta avautui näköala lahdelle, ja ryhtyivät jutellen ja tupakoiden nauttimaan iltagrogia.
"Missä ihmeessä se engelsmanni oikein viipyy?" tuumaili Kivinen, jota uteliaisuus jo vaivasi.
Jääkäri ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan jatkoi fatalistisen tyynenä oivallisen juoman nauttimista, savuutellen oikeata havannaa.
"Hm, meneehän tämä mukiin, meneepä kyllä! En olisi luullut, että maailma olisi näinkään siedettävä", puheli jääkäri kuin itsekseen. "Mutta kun vuosikaudet istuu, makaa, paleltuu, kärsii nälkää ja janoa juoksuhaudoissa, näkee todellista sotaa ja sen seurauksia, niin aistit tylsyvät, elämänhalu katoaa, tahto veltostuu, ja kun sitten ihminen joskus vuosien kuluttua palaa säännölliseen elämään, on hän kuin loppuun käytetty moottori, joka pihisee ja puhisee, lyö väärässä tahdissa, jota ei voida mihinkään käyttää ja joka itse tietää kelvottomuutensa. Tämä tietoisuus vaivaa ensin, mutta sekin tylsyy ajan mittaan, ja ihminen elää päivästä päivään, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ilman toivoa ja ilman surua, onnellisena, jos joskus saa juoda itsensä humalaan ja juovuspäissä kuvitella sellaisia aikoja, niitä olleita ja menneitä, jolloin elämällä oli muutakin arvoa ja tarkoitusta kuin juominen. Sanotaan, että sota kasvattaa urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta ja herra ties mitä! Jaa, miksei, jossakin määrin ja silloin, kun sota kestää jonkun aikaa, mutta jos se pitkistyy, niin sen ehkä kasvattamien hyveitten rinnalla syntyy sata- ja tuhatkertaisesti uusia paheita, sellaisia, joista yksi merkitsee enemmän kuin kaikki ne luulotellut hyveet yhteensä. Tjah, kyllähän niin on, että täytyy tapella joskus ja kyllä tappeleekin, mutta tappelun ylenmääräinen ihannoiminen on yhtä rikollista kuin bolshevismi, jota vastaan me taistelemme. Hm, ja eikäpä tässä maksa filosofoida, mutta toisinaan tuntuu kuin patoutuisi sydämeen liiaksi. Kippis!"
Kivinen kuunteli hiukan hämmästyneenä ystävänsä puhetta, sillä Koskela oli mahdollisimman harvapuheinen jääkäriksikin.
"Niinpä niin, sodan ihannoiminen! Siinä on koko kysymyksen ratkaisu ja syy! Mutta maailmassahan opetetaan jo sylilapsetkin sitä ihannoimaan", vastasi sanomalehtimies katkerasti.
Ystävykset vetäytyivät huoneeseensa odottamaan Cotterin paluuta. Mutta englantilainen viipyi viipymistään, ja suomalaiset alkoivat jo tuntea pientä hermostumista.
Kello oli jo hyvän joukon yli puoliyön, kun Cotter viimeinkin palasi.
Suomalaiset torkkuivat istuvillaan, mutta Koskela hypähti heti pystyyn.
"Anteeksi, että viivyin näin kauan, mutta syy ei ollut todellakaan minussa. Ahaa, te olette syöneet! Minua ilahduttaa, ettette ole odottaneet tähän saakka."
Cotter soitti ja tilasi itselleen kevyen illallisen, jonka jälkeen hän ryhtyi kertomaan seikkailujaan. Suomalaiset kuuntelivat ääneti. Kun englantilainen oli lopettanut, ryhtyivät miehet kolmisin tutkimaan japanilaiselta kaapattuja papereita. Lukuunottamatta jäsenluetteloa ei niissä ollut mitään merkittävää. Lompakossakin oli vain vaarattomia asiapapereita.