Jääkäri oli omituisen hiljainen ja umpimielinen. Syytä ei tiedetty, mutta Kivinen hymyili kiusottavasti, etenkin muutaman pikkutapahtuman jälkeen. Koskela oli istunut pöydän ääressä kannella ja kirjoitellut jotakin paperiin, kun äkkiä tuulenpuuska oli lennättänyt paperin kannelle, josta sen oli Kivinen nostanut ylös ja melkein vilkaisemattakin huomannut, että siihen oli kirjoitettu Mary Audhonin nimiä.
Jääkäri-parka oli rakastunut, eikä Kivinen saattanut hillitä kieltään, kun hän ajatteli, että syynä oli vain valokuva.
Koskela oli silloin hiukan punastunut ja murissut jotakin, josta Kivinen ei saanut selvää ja joka kai ei ollut tarkoitettukaan kuultavaksi, sillä ystävykset olivat kaikesta huolimatta hyvässä sovussa, vaikka sanomalehtimies katsoikin rakastumista, ellei sitä otettu ajanvietteen kannalta, kerrassaan anteeksiantamattomaksi tyhmyydeksi.
"Tjah, sotilaat ovat syttyviä, mutta sinä taidat olla palavakin", virkkoi Kivinen, ojentaessaan paperin jääkärille, rientäen sitte kertomaan misseilleen, että hänen ystävänsä oli rakastunut valokuvan perusteella muutamaan neitoseen, jota hän ei ollut nähnyt eikä kuullut ja joka oli maapallon toisella puolella. Neitosten mielenkiinto komeaa ja salaperäistä jääkäriä kohtaan kasvoi tästä hetkestä alkaen kolminkertaisesti ja Kivinen saattoi havaita, että hänen oma kurssinsa laski huomattavasti.
Ilmat pysyivät kauneina, Havaiji sivuutettiin ja alettiin lähestyä jo Japanin saaristoa, kun puhkesi näillä vesillä tavallinen myrsky, raju ja ankara kuten yleensä. Elämä valtamerilaivalla tyrehtyi, matkustajat pysyttelivät hyteissään ja englantilaiset missit istuivat kuin kaksi kyyhkystä, suloisesti peloissaan silloin kun Kivinen kävi heitä lohduttamassa, esiintyen vanhana ja kokeneena merimiehenä ja matkustajana ja näyttäen huoletonta naamaa.
Valtameren nimi tuntui sangen vähän onnistuneelta ivalta, sillä aallokko nousi hirvittävästi ja laiva keinui kuin lastunen, vavisten, nitisten ja ryskyen joka kohdassaan, kun veden ääretön paino paiskautui sen kylkiä vastaan. Illan tullen myrsky yhä kiihtyi, taivas tummenemistaan tummeni ja laiva ponnisteli vaarallista matkaansa ärjyvässä alkuaineessa. Kapteeni seisoi levähtämättä ohjaushytissään, tähystäjät valvoivat ja konehuoneissa tehtiin kuumeista työtä, sillä vauhti oli säilytettävä hyvänä. Matkustajat horjuivat ihan kalpeina ruokahuoneessa, naiset itkettynein silmin, ja muutamassa hetkessä oli kuin poispyyhkäisty entinen huoleton elämänilo ja sijaan astui elämän vääjäämätön vakavuus synkän, mylleröivän meren ja mastoissa ulvovan tuulen voimasta.
Ystävykset asettuivat makuullekin aivan täysissä pukimissaan, mutta jo tunnin kuluttua soivat äkkiä hälytyskellot. Koskela hyppäsi ensimäisenä pystyyn. Rynnättyään käytävään hän oli törmätä merimieheen, joka pysähytti hänet huutamalla:
"Ei mitään vaaraa! Pysykää levollisina! Kapteeni selittää!"
Näytti jo siltä kuin valtaisi sekasorto laivan, mutta järjestys saatiin kuitenkin palautetuksi. Levottomia, kuolonkalpeita kasvoja näkyi kaikkialla. Ilmoitettiin hälytyksen syy: Peräsin oli joutunut epäkuntoon, ja nyt ajauduttiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Koneita ei voitu seisauttaa aallokon takia, joka silloin tuntuisi monin verroin suurempana, mutta vauhtia oli kuitenkin vähennetty. Oli oltava valmiina jättämään laiva millä hetkellä tahansa, mutta mitään välitöntä vaaraa ei toistaiseksi ollut. Pelastusvenheet laitettiin valmiiksi.
Epätoivonhuudot täyttivät ilman, sillä silmäyskin sysimustaan ärjyntään riisti uljaimmaltakin rohkeuden. Kaikki riippui niin ollen siitä, saataisiinko peräsin kuntoon.