Seikkailijat sanoivat jäähyväiset ja kiittivät isäntäväkeä ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Miss Mary osoittihe hiukan levottomaksi.
"Eikö ole vaarallista mennä sinne komiteaan?" kysyi hän Tommyltä. Tämä myönsi sen, mutta Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja vakuutti, että se heidän täytyi joka tapauksessa tehdä.
Päivänvalossa näkyivät bolshevistisen hallitusajan jättämät jäljet koko räikeydessään, hävitetyt kaupat, rikotut ikkunat, hevosraadot, jotka korjaamattomina, puoleksi kaluttuina viruivat katujen nurkissa, erämaiset lumikinokset, joita kaupungin "porvarillinen" aines sai lapioida puna-armeijan piikkiniekkojen vartioimana, tylsinä ja toivottomina harhailevat työläislaumat, joiden tehtaat olivat hävitetyt ja joilta siten oli riistetty viimeinenkin leipäpala, ja veltoin askelin laahustavat punakaartilaiset patrullit.
Toimeenpaneva komitea sijaitsi loistavassa, suuressa rakennuksessa, joka ennen oli kuulunut sisäasiainministeriön jollekin alaosastolle. Nyt tarjosi rakennus surkean näyn pesemättömine ikkunoineen, särjettyine laseineen ja kuulareikäisine seinineen, joista rappaus oli karissut pois. Kiviset kohokuvat olivat konekivääritulen turmelemat. Porraskäytävän edustalla oli kaksi konekivääriä vartioineen kuin "veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden" vertauskuvina.
Tyynesti ja kylmäverisesti kiipesivät seikkailijat näitä bolshevistisen maailman pääpaikkojen askelmia ja joutuivat laajaan odotushuoneeseen, joka oli tulvillaan väkeä. Huone lienee aikoinaan ollut runsaasti koristettu, näkyi taulujen ja kuvanveistosten jälkiä, mutta nyt oli kaikki ryöstetty ja jäljellä vain paljaat seinät, nekin täynnä kuulien jälkiä. Seurakunta oli mitä sekalaisin, eri kansallisuudet olivat edustettuina, miehet ja naiset, ja tärkeinä ja oman arvonsa tuntevina liikkuivat bolshevistiset virkamiehet — eilispäivän hampuusit, rikolliset ja onnenonkijat — väkijoukossa papereineen.
Kivinen kääntyi muutaman ohirientävän juutalaistyyppisen virkailijan puoleen ja kysyi sisäänpääsyä. Saatuaan kuulla ystävyksien asian muuttui israeliitta kovin kohteliaaksi ja johti heidät muutamien huoneitten ja käytävien kautta virkahuoneeseen, mitättömästi kalustettuun konttoriin, jossa muuan luihuilmeinen virkamies tarkasti paperit ja löi niihin tarpeellisen määrän leimoja. Kivinen kysyi asuntoa. Mitään virkkamatta avasi virkailija suuren luettelon, kirjoitti jotakin paperilapulle, ja ojensi sen Kiviselle.
"Tässä on. Siellä asuu entinen sotaministeriön kansliapäällikkö, kenraali Dubrov. Te majoitutte hänen luokseen."
"Mutta haluaako hän majoittaa?" uskalsi Kivinen tiedustaa.
"Sitä ei kysytä. Asunto-ukaasin mukaan."
"Mutta emme mekään tahdo tunkeutua kenenkään luokse."