"Teistä ei mikään ole enää ihmeellistä, te ette mistään hämmästy?"
"Päinvastoin. Juurihan sanoin, että elämä on ihmeellistä."
"Pidättekö tänne meidän luoksemme tuloanne myöskin ihmeellisenä?"
"Tietysti", nauroi Koskela ja lisäsi: "ja etenkin sitä, että te olette minulle kirjoittanut bolshevistisen puheen. Muuten, anteeksi suora kysymys, ihailetteko sotilaita?"
"En." Tytön äänessä kalskahti teräs. "Minä en ihaile en sotilaita enkä valtiomiehiä, en kivityöläisiä enkä kirjatoukkia, mutta kyllä miehiä, olkootpa ne sitten sotilaita tai puotipalvelijoita. Ja te olette kaikesta päättäen mies!" iski miss Mary reippaasti ja luontevasti.
Jääkäri hämmästyi todellakin hiukan. — "Te siis ihailette minua?" kysyi hän nauraen.
"Kuten jo sanoin. Luuletteko, etten uskalla sitä tunnustaa. Mutta älkää kuvitelko mitään enempää." Miss Maryn ääni oli ylimielisen varma, isku hyvin tähdätty, mutta se osui sittenkin harhaan.
"Mitä minun sitten pitäisi kuvitella?" kysyi Koskela viattoman kylmästi. Miss Mary punastui, ei vastannut mitään ja kiirehti "teetä laittamaan", kuten hän jotakin sopersi.
Jääkäri hymyili tyynenä. Miss oli aito ameriikkalainen, suora ja rohkea, ja hänen viittauksensa, jos kohta jääkäri olikin hänet nolannut, selvä. Koskela oli liian silmäänpistävästi näyttänyt ihastuksensa, ja Kivinen oli pilaillut liikaa. Tyttö oli odottanut ja sitten kostanut, mutta jääkäri toivoi vain hiljaa, että hänenkin viimeinen kysymyksensä olisi ollut kosto. Jääkäri ei vielä kertaakaan ollut rakastunut, mutta nyt hän kylläkin oli ihastunut. Kivisen käsityksiä ei hän ryhtyisi oikomaan. Jokainen sai ajatella mitä halusi.
Mary kattoi pöydän, veti verhot ikkunoiden eteen ja sytytti lampun, jonka himmeä varjostin loi huoneeseen miellyttävän rauhallisen ja kodikkaan tunnelman. Kevyellä päännyökkäyksellä hän pyysi Koskelaa teelle.