Syysaamuna seisoi Koskela New-Yorkin ulkosatamassa, nauttien syvimmässään sanomattomasti siitä monikirjavasta, vilkkaasta ja värikkäästä liikenteestä, joka suunnattomassa satamassa vallitsi. Purjelaivojen mastot kohosivat rannattomana metsänä korkeuteen, jykevien lastihöyryjen mustat tai punaiset tai sota-ajaksi kirjaviksi maalatut kyljet paistoivat auringonsäteissä houkuttelevan maalauksellisina, pienet höyryvenheet ja hinaajat puikkelehtivat jättiläisten lomissa ja koko sataman täytti koneitten jyskytyksen, pillien vihlovien äänien, nostovipujen vingunnan ja miesten huutojen muodostama sekava, käsittämätön melu.
Koskela seisoi laiturin rintanojaa vasten veltossa satamahampuusin asennossa ja puvussa, kädet rennosti housuntaskuissa ja savuke huolimattomasti suupielessä. Cotter oli lähistöllä samanlaisessa puvussa, kun taas Hoper, luvan saatuaan, oli pukeutunut ameriikkalaiseksi poliisiksi ja seisoi jäykkänä ja varmana pääsyaukon vieressä, jonka kautta valtamerimatkustajat laskettiin kaupunkiin.
Laiva oli jo aikoja sitten saapunut, mutta perinpohjainen passi- ja tullitarkastus vei aikaa.
Koskela alkoi tuntea kärsimättömyyttä. Ajatukset tahtoivat väkisinkin kulkeutua luvattomille teille, eikä hän voinut olla hymyilemättä, miettiessään kohtalon oikkuja, joka oli hänet heittänyt tänne uppo-outoihin oloihin, vieraana ja rahattomana, eroitettuna ainoasta ystävästään. Ei sen puolesta, että hänen olisi ollut ikävä tai että hän olisi ollut tyytymätön tilaansa, sillä jääkäriveri velloi vieläkin voimakkaana hänen suonissaan.
Vihdoinkin alkoi matkustajia virrata, kantajien huutaen ja ähkyen raahatessa matkatavaroita. Pääsyaukon kohdalla täytyi matkustajien näyttää passitarkastuksessa saamaansa lupatodistusta. Hoper piti tarkoin silmällä tulijoita ja Koskela jännitti näköään, koettaen jokaisessa henkilössä tuntea salapukuisen Kivisen ja bolsheviikkitohtorin.
Vain vaivoin jaksoi Koskela pidättää itsensä, tuntiessaan viimeinkin Kivisen tulijoitten joukossa. Hän selvisi viimeisestä tarkastuksesta ja lähti kulkemaan alaspäin, pysähtyen kuitenkin jo ihan lähellä ja jääden odottamaan jotakin, nähtävästi tohtoria. Koskela aikoi jo lähteä häntä puhuttelemaan, mutta malttoi sitten mielensä, ryhtyen hänkin odottamaan tohtoria. Tohtori tuli. Nyt oli hän puettu vanhaksi ja kunnianarvoiseksi kansalaiseksi, muistuttaen lähinnä lakimiestä, silmälasit nenällään, harmaine pujopartoineen ja horjuvine känhteineen. Kantaja kuljetti kohtalaisen suurikokoista matkakirstua.
Tohtorin esiintyminen oli varmaa ja huoletonta. Hoper laski hänet ilman muuta ohitseen, ja tohtori ohjasi askeleensa odottavien autojen luo.
Koskela vaani tohtorin liikkeitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja tarkkuudella, silmäten väliin Kivistäkin, joka oli vetäytynyt vähän syrjään tarkastellen sieltäkäsin jännittyneenä tohtorin askeleita.
Kun tohtori oli istuutunut autoon, koetti kantaja heittää matkakirstua katolle, mutta kirstu oli liian raskas nosteltavaksi ja putosi katukivitykselle. Tohtori viittoi hermostuneena käsillään. Kantaja yritti toistamiseen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Silloin riensi muuan poliisi auttamaan, mutta nytkin sattui kirstun sivu käymään autoon, pohja repesi äkkiä ja sieltä valahti joukko lentolehtisiä kadulle, leijaillen tuulessa.
Koskela pidätti hengitystään, mutta tohtori antoi siinä silmänräpäyksessä kuljettajalle merkin, auto hypähti liikkeelle ja katosi seuraavan kadunkulman taa, kantajan ja poliisin jäädessä ällistyneinä katsomaan jälkeen.