Kivinen koputti ovelle ja sisältä kuului tohtorin hermostunut ääni huudahtavan: "Entrez vous!"
Sanomalehtimies astui sisään. Tohtori oli heittänyt yltään seurustelupuvun ja pukeutunut iltanuttuun, kävellen levottomasti edestakaisin. Vilkaistuaan tulijaan hän jatkoi käyntiään niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kuumeisesti palavat silmät, nytkähtelevät kasvot ja tiheä hengitys ilmaisivat, että tohtori oli äärimmäisen kiihtynyt. Kivinen tiesi kyllä syyn.
"Ruotsissa epäonnistuimme…" puhui tohtori kuin puoleksi itsekseen.
Kivinen kuunteli jännittyneenä. Olle ei ollut mitään ilmoittanut.
"Englannissa meni suunnitelmamme myttyyn… ja tänne tullessani kadotin matkalaukkuni… Tämä on käsittämätöntä… epäilyttävää…"
Ja äkkiä, ennenkuin Kivinen ehti tehdä ainoatakaan liikettä, sieppasi tohtori taskustaan kiiltävän revolverin ja suuntasi sen kohti sanomalehtimiestä.
"Kuka te oikeastaan olette?" sähisi tohtori hampaitten välistä, ja hänen ilmeensä kammotti Kivistä. Siinä kuvastui sairaaloinen kiihko ja rajaton viha.
Kivinen käsitti silmänräpäyksessä tilanteen ja ymmärsi, että vain äärimmäinen kylmäverisyys saattoi hänet pelastaa. Tohtori epäili. Hän ei vielä tiennyt mitään, mutta epäili kumminkin, ja hänen henkensä saattoi riippua hiuskarvasta. Tohtori, mielipuoli, oli äärimmilleen kiihtynyt epäonnistumisien takia.
"Kuka te oikeastaan olette?" toisti tohtori, ja hänen silmänsä koettivat tunkeutua Kivisen sisimpään.
"Kuka minä oikeastaan olen, se ei liikuta teitä", vastasi Kivinen rauhallisesti ja kylmästi, "mutta tällä hetkellä olen se jona esiinnyn".