"Hän asuu huoneessa n:o 16", ilmoitti hän Kiviselle.
"Saitteko selville, onko jokaiseen huoneeseen puhelin?"
"Ei, hotelliin on vain pari puhelinta, toinen matkustajille, ja se sijaitsee alakäytävässä."
"Missä kerroksessa neiti Rigerin huone on?"
"Toisessa."
"Tulkaa, lähtekäämme hotelliin! Meidän on toimittava nyt nopeasti."
Saavuttuaan hotelliin selitti Kivinen suunnitelmansa Jorrelle, joka ne täydelleen hyväksyi. Nuori sanomalehtimies ei mistään hinnasta tahtonut jättää puoliväliin seikkailuretkeään, jota nyt taukoamatta oli kestänyt muutamia päiviä, ja vaikka he ehkä aikoivatkin menetellä laittomasti, ei hän siitä välittänyt, sillä heillä oli moraalinen oikeus puolellaan.
Jos joku olisi muutama hetki neuvottelun jälkeen nähnyt herra Minckin poistuvan hotellista, poikkeavan pieneen puistoon ja ryhtyvän, varovasti sivuilleen vilkuillen, poimimaan pieniä kiviä taskuihinsa, olisi näkijä luullut mainittua sanomalehtimiestä joko vaarattomaksi mielipuoleksi tai sitten hassahtavaksi mineraloogiksi, mutta tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt ajatus, että noilla pienillä pyöreillä kivillä aiottiin hankkia muutaman miljoonan arvosta jalokiviä. Koottuaan kiviä riittävän määrän oikaisi Jorre vartalonsa, kohensi pukuaan ja pyyhki kätensä palaten hotelliin. Nenäliinojen avulla saatiin kivistä kolme kääröä, joiden ympärille kiedottiin sanomalehtipaperia, ja koko käärö peitettiin vaatteella. Jorre haki senjälkeen auton vajasta, kävi ostamassa lisää bentsiiniä varastoon, tarkasti auton, muutti toisen takapyörän kumin ja ilmoitti auton olevan valmiin.
"Minä odotan siis täällä nyt", sanoi Kivinen ja istuutui nojatuoliin. "Palatkaa pian ja koettakaa saada koko rakennuksesta jonkunlainen summittainen käsitys."
Jorre otti hattunsa ja lähti hotelliin, jossa neiti Riger asui. Ovenvartijan huoneessa valvottiin. Jorre astui sisään, tervehti ja veti esiin sanomalehden edustuskortin ja salapoliisin merkin. Ne tehosivat täydelleen, kuten aina, ja ovenvartija alensi ääntään.