"Älä naura! Sinä teit vallan oikean huomautuksen, että salakuljettaja tuskin on uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä huvilain ohi. Se päätelmä avaa uuden mahdollisuuden, joka onkin olemassa, ellen muista väärin."
"Annas kun minä tiedustelen tuolta mieheltä, joka laittaa aitaa", sanoi
Olle.
Saapuessaan miehen luo, joka tien vieressä veisteli aidanpylväitä, sanomalehtimiehet pysähtyivät ja tervehtivät. Mies vastasi hereten työstänsä.
"Hyvää päivää!" aloitti Olle. "Tunnetteko tätä huvila-asutusta?"
"Kyllä!" vakuutti mies vilkastuen, kuten huvila- ja kylpyseuduilla aina, kun huomataan tilaisuus pikku ansioon.
"Niin, katsokaas, meillä on vähän kummallinen asia… etsimme muuatta herraa, jonka pitäisi asua näissä huviloissa, mutta me emme ole löytäneet."
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi mies asiallisesti.
"Siinä juuri onkin hulluin paikka, kun emme sitä tiedä. Kävi nimittäin siten, että muuan tuttavamme kutsui meidät tänne maalle, antaen osoitteen ja huvilan vuokraajan nimen, mutta me pudotimme nimikortin. Osoitteen me muistamme ja sen verran paikkaa, että huvilan pitäisi olla tuon mäen tällä puolella."
"Se käy vähän vaikeaksi", arveli mies.
"Niin, sen mekin olemme huomanneet", nauroi Olle ja tarjosi savukkeen, "mutta kun meillä olisi jotenkin tärkeää asiaa emmekä aivan vähällä viitsisi kääntyä takaisinkaan, niin yritämme vielä. Huvila on luultavastikin pieni, ja sikäli kuin muistan, ei siinä asu kuin korkeintaan pari kolme henkeä yhteensä."